Alkuperäisväestöjä jo pitkään kuvanneiden Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin ohjaama Sukunsa viimeinen kertaa pienen nenetsitytön (Aleksandra Okotetto) vaiheita 1960-luvun lopulla. Kertojana on sama henkilö, nyt jo aikuiseksi varttuneena (Nadezhda Pyrerko). Neko elää isänsä ja isoäitinsä kanssa kodassa jossain päin Neuvostoliiton laajaa maaseutua. Eräänä päivänä tytön äiti saapuu kaupungista, mukanaan läheisen koulun rehtori: Neko on määrä saattaa muiden nenetsilasten tavoin koulun penkille.

Suvun ja sen perinteiden jatkaminen sitoo tytön paikalliseen luontoon ja sen tarjoamaan kotiin, mutta valtio kokee kunkin sen asukkaan velvollisuudeksi koulunkäynnin. Vaikka nenetsit eivät tunne itseään venäläisiksi, eikä koulutus näyttele heidän elämässään minkäänlaista roolia, on Neko lopulta pakotettu jättämään kotinsa.

Koulussa ongelmat kasaantuvat. Opiskelu ei suju, koska koti-ikävän tuottaman painolastin lisäksi turhautusta lisää yhteisen kielen uupuminen. Tämä ei tietenkään ole yli-innokkaille opettajille este, vaan oppi taotaan päähän vaikka väkisin. Ristiriita löytyy siitä, kuinka merkityksettöminä numerot näyttäytyvät nenetsitytölle, vaikka laskentaa arjessa tarvitaankin. Merkkijärjestelmiä tyttö ei hallitse, mutta käytännön laskut kylläkin: sormien ja varpaiden avulla onnistuu esimerkiksi kalamäärän arviointi.

Lehmuskallio ja Lapsui tarkastelevat aihettaan tuttuun tyyliin dokumentaarisella tyylillä. Kamera pysyy usein liki staattisena, ja näyttelijät ovat kaikki paikallisia löytöjä. Faktan ja fiktion raja on ohut, kun hahmot kääntyvät kesken kohtauksen puhumaan kameralle. Autenttisuus on täydellistä, ja isoäidin rummun säestämät kansanlaulut tarjoavat hengästyttävän kurkistuksen alkuperäiskansan rituaaleihin.

Nenetsien jumalmytologian vastapaaluna seisoo Leninin muotokuvilla ryyditetty kouluparakki, jossa kaikki alueen kansojen edustajat asetetaan samaan lokeroon. Kunkin on syötävä samaa ruokaa, suoritettava samat voimistelurutiinit ja opiskeltava samat asiat. Nuori Neko on muutoksen jäljiltä hämillään, eikä millään sopeudu. Ystävän hän saa saman pulpetin jakavasta Parasista (Radion Anaguritshi), ja yhdessä he päättävät lopulta karata.

Tarinalla ei ole satumaista loppua. Nyt nelikymppinen nainen on koulunsa käynyt, ja kuvasta päätellen elää kerrostalolähiössä jossain päin Venäjää. Neko, joka on jo omaksunut “venäläisen nimensä” Nadja, on antanut sukuhaaransa sammua. Perinteet kaikuvat yhä naisen muistoissa – niissä, joista tämäkin elokuva koostuu – mutta kuolevat lopullisesti hänen mukanaan. Tai kuolisivat, ellei meillä nyt olisi filmillä niiden muistijälki.

Sukunsa viimeinen on kulttuuritekona verraton. Rajan takana elää yhä yli 40 000 nenetsiä – lukumäärä on tosin laskussa öljy- ja kaasuteollisuuden viedessä metsästysmaita – mutta valkokankaalla heitä ei juuri nähdä. Onneksi meillä on Lehmuskallio ja Lapsui.

Teksti: © 2010 Anton Vanha-Majamaa