Se mikä alkoi vuonna 1977 kohahduksella ja riemulla päättyy vuonna 2005 huokaukseen, kenties jopa kyyneliin. Vannoutuneimmat fanit ovat olleet ilmeisen tyytyväisiä, mutta monet muut ovat jääneet irvistelemään. Tämän viimeisen Star War s-elokuvan, Star Wars: Episodi III – Sithin kosto katsominen on vähän kuin väljähtäneen kokiksen juomista.

Toisaalta George Lucasia ei voi syyttää vanhan klassikkotrilogian lypsämisestä: markkinat suorastaan huusivat jatko-osia. Alkuperäinen Star Wars -bisnes kävi vielä 90-luvun lopullakin kuumana, joten uuden trilogian kuvaaminen oli oman arvonsa tiedostavalle elokuvaohjaajalle varma nakki. Sen todistaa viimeistään se, että vaikka kolme uutta Star Wars -elokuvaa eivät ole tasollaan päätä huimanneet (huonoimpana näistä selkeästi ensimmäinen osa, Pimeä uhka), ihmiset ovat innokkaasti käyneet niitä katsomassa. Joten ei se vielä tähänkään pääty, TV-sarjastakin on ollut puhetta…

Tässä kuudennessa Star Wars -elokuvassa Anakin Skywalker (Hayden Christensen) on mennyt naimisiin Padme Amidalan (Natalie Portman) kanssa, ja pian rouva onkin jo raskaana. Anakinin onnea varjostaa hänen jatkuvat painajaiset, joissa rakas vaimo kuolee synnytyksessä.

Toisaalla kansleri Palpatinen (Ian McDiarmid) ja Jedineuvoston välit kiristyvät, ja Anakin on jäämässä vaikeaan asemaan näiden kahden tahon välissä. Kaiken epävarmuuden keskellä Obi-Wan Kenobi (Ewan McGregor) yrittää muistutella Anakinia jedi-ritarin pyhimmistä periaatteista, mutta pelko tulevaisuudesta ajaa Anakinin lähemmäs Palpatinea, jonka synkästä viisaudesta saattaa löytyä Padmen pelastus…

Edelleenkin pitää sanoa, että kyllä Lucas osaa mielenkiintoisen tarinan luoda. Anakinin traaginen kohtalo on loistava kehys näille uusille seikkailuille, ja tälläkin kerralla mukana on täysin kelvollisia aineksia aina juonittelusta ja valtataistelusta rakkauteen ja valomiekkataisteluihin saakka. Valitettavasti tälläkin kertaa suurimman osan tuosta potentiaalista tuhoaa George Lucasin puutteellinen näyttelijöiden ohjaus ja – sanotaan se nyt suoraan – surkeaakin surkeampi dialogi, joka jättää kyvykkäätkin näyttelijät täysin hampaattomiksi.

Keskeisin osa näissä kolmessa uudessa elokuvassa on ollut visuaalinen ulkoasu, joka on tälläkin kertaa näyttävä. Lähes kokonaan blue screenin edessä kuvattu elokuva on täynnä huolellisia yksityiskohtia ja tällaiselle avaruusseikkailulle ominaisia vempaimia ja olentoja. Kaupunkiotokset esittelevät huimaavia näkymiä valtaviin metropoleihin.

Niin hienoa kuin kaikki jälleen onkin, siitä puuttuu realismi (realismi on osa fantasiaa, kuten ensimmäiset kolme osaa todistavat): kaikki on kuin suoraan tietokonepelistä. Ihminen ei kuulu kuvaan, eikä Lucas näytä olevan ihmisestä edes kovin kiinnostunut. Toisinaan hienosti toteutettuja näkymiä on vaikea arvostaa, sillä juuri mikään ei näytä todelliselta. Kaikki humisee vieläpä ohitse niin nopeasti, että mieleen jää lopulta suurimmaksi osaksi sekamelskaa.

Kyllä tässä elokuvasarjan viimeisessä osassa jotain hyvääkin on. Aivan viimeisten minuuttien kohdalla tapahtuu siirtymä näistä uusista Star Wars -elokuvista vanhoihin. Mukaan tulee vanhoja tuttuja maisemia, uniformuja ja avaruusaluksia. Ympyrä sulkeutuu viimeinkin siis myös visuaalisella tasolla. Kun Keisari ja Darth Vader katsovat vierekkäin tutun tähtiristeilijän komentosillalta Kuoleman tähden rakennuksen alkuvaiheita, vanhojen Star War s-elokuvien ystävien huulille nousee taatusti hymy. Ikävää vain, että tuo hymy saadaan katsojan kasvoille vasta lopuksi ja vain nostalgialla. Olisi ollut mukavaa hurrata jollekin uudellekin.

Teksti: © 2005 Antti Honkala