Bryan Singerin X-Men (2000) ja Sam Raimin Spider-Man (2002) enteilivät uuden vuosituhannen huippusuosittujen elokuvasovitusten sarjaa. Alkuperäismateriaalina toimii entistä useammin sarjakuvat, etenkin supersankariaiheiset.

Lopputulos: alastomaksi lounaaksi haarukan päähän on jäänyt leegion verran sekä kunnianhimosta että taiteellisista arvoista riisuttua, välittömästi omaksuttavaa ja unohdettavaa kesäillan viihdettä.

Raimin Spider-Man -trilogian keskimmäinen osa on kuitenkin varsin hyvä elokuva toiminnan tempoltaan ja henkiseltä sisällöltään. Arvo nousee entisestään, kun sitä vertaa kolmen vuoden viiveellä seuranneeseen ketjukolariin (Spider-Man 3), joka on kestonsakin puolesta kuin kaksi elokuvaa yhdessä paketissa, mutta joista kumpikaan ei toimi.

Ensimmäisessä osassa nörtti Peter Parkeria puri radioaktiivinen hämähäkki. Hän sai supervoimat, sonnustautui trikoisiin ja heitti rahapulassa keikkaa painijana. Enon väkivaltaisen kuoleman jälkeen hän alkoi pyyteettömästi taistella rikollisuutta vastaan.

Aloitusosa oli kasvutarina oikeuden ritariksi, mutta jatko-osa on ilmapiiriltään epäilevämpi. Parker tekee duunia valokuvaajana. Hän napsii fotoja alter egostaan sanomalehti Daily Buglelle, jonka äreän päätoimittajan elämäntehtävä on Hämähäkkimiehen ristiinnaulitseminen kaupunkia piinaavana rosvona.

Parker on silminnähden kyrpiintynyt kaksoiselämäänsä, josta hän ei saa mitään irti. Rikollisuuden vastainen taistelu on mahdoton toimi, mutta sen seuraukset näkyvät Parkerin yksityiselämässä: sosiaaliset suhteet kärsivät. Ihastus, teatterinäyttelijä Mary Jane (Kirsten Dunst) lipuu vääjäämättömästi kohti muita miehiä. Sinutteleva proffa (josta sarjakuvassa kasvaa arkkivihollinen Lisko) huomauttelee ikävästi tekemättömien kotitehtävien palautuspäivistä.

Koska kyseessä on sarjakuvafilmatisointi, joka edustaa melko mustavalkoista hyvän ja pahan välistä taistelua, Parkerin vastapuolelle asettuu tohtori Octavius, suomalaisille lukijoille tuttu tohtori Mustekala. Hänen syntyhistoriansa ja sisäinen ajava voimansa poikkeavat typerällä tavalla sarjakuvan jatkumosta. Siinä hän on rikkoutuneessa kodissa kasvanut ja vanhempiensa mukiloima sekopää, joka haluaa orjuuttaa maailman.

Elokuvassa ”Doc Ock” on sen sijaan hyvää tahtova nero. Ehtymättömiin energiavaroihin liittyvän projektinsa aikana hän sulautuu kiinni tekoälyllä siunattuihin lisäraajoihin, jotka alkavat ohjailemaan hänen toimintaansa. Siis: kone ohjaa ja provosoi miestä kostamaan Hämähäkkimiehelle, joka on muka syyllinen Octaviuksen vaimon kuolemaan.

Ohjaaja Sam Raimi on asettanut ovimikon sivurooliin vakiomiehensä, Evil Deadeista kulttinimeksi ponnahtaneen Bruce Campbellin. Cameo-valinta sopii mainiosti kepeään yleisilmeeseen. Sopivasti kieli poskessa tehty elokuva ei ota itseään vakavasti, muttei myöskään muutu parodiaksi. Alkuperäismateriaalin rajat ja vahvuudet on huomioitu. On turha yrittää luoda katedraalia pelikorteista, supersankaritarinoiden muokkaaminen arkirealistisiksi ja vakavailmeisiksi ei yksinkertaisesti toimi.

Lopulta paha saa palkkansa eivätkä tarinan eheyttä tukevat kiintiöhahmot (muun muassa Dunstin esittämä Mary Jane neitona hädässä) nouse liian näkyviksi esteiksi

Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen