Buddy Israel (Jeremy Piven) on tehnyt pahan virheen: hän on vasikoinut erään mafiapomon FBI:lle. Ja ongelmiahan siitä seuraa. Nyt liuta toinen toistaan viheliäämpää ja oudompaa murhamiestä tavoittelee Buddyn päänahkaa, sillä hänen tappajalleen on luvattu miljoona dollaria.

Buddy linnoittautuu hotellin kattohuoneistoon henkivartijoidensa kera ja toivoo, että FBI korjaa hänet talteen ennen viikatemiestä. Todennäköisyydet selviämiselle ovat kuitenkin huonot, sillä maailman parhaat tappajat ovat jo koputtelemassa hänen ovellaan. Hänen toivonsa lepää nyt sen varassa, että tappajat hoitelevat toinen toisensa kilpaillessaan pääpalkinnosta: Buddyn sydämestä.

Smokin’ Aces on varmasti yksi vuoden väkivaltaisimmista ja vauhdikkaimmista toimintaelokuvista. Kokonaisuus muistuttaa 109-minuuttista musiikkivideota, johon on ympätty pakon takia muutama minuutti dialogia. Tuloksena on niin mieletön määrä huutoa, lyijyä, verta, lasinsirpaleita, hampaiden kiristelyä ja tuhoa kuin kuvitella saattaa. Taustalla soi katkeamatta railakas poppi.

Onneksi hommaa ei ole tehty liian kieli poskella, vaan pyrkimyksenä on ollut tehdä jonkin sortin toimintakomedia, jonka ainekset tosin sekoittuvat käsittämättömäksi sekasotkuksi viimeistään järjettömän loppuratkaisun myötä. Huumorin ansiosta elokuvalla on hetkensä, lähinnä sen ensimmäisellä kolmanneksella. Sen jälkeen Smokin’ Aces aloittaa verkkaisen, mutta sitäkin äänekkäämmän vajoamisensa keskinkertaista heikompien elokuvien loputtomaan suohon.

Mielenkiintoista SA:ssa on se, miten tällaiseen peruskauraan on saatu mukaan niinkin korkean profiilin näyttelijöitä. FBI-agentteja esittävät Andy Garcia, Ray Liotta ja Ryan Reynolds, ja muuhun joukkoon lukeutuu sellaisia nimiä kuin Jeremy Piven, Ben Affleck ja Tommy Flanagan.

Ja mikä piru siinä on, että kaikkien muusikoiden on pakko ruveta näyttelemään? Tällä kertaa on Alicia Keysin vuoro koittaa kepillä jäätä. Hänen roolihahmonsa kekseliäs nimi on Georgia Skye – palkkatappaja täynnä naisenergiaa. Hänen roolisuorituksestaan ei jäänyt mitään mieleen.

Teksti: © 2007 Antti Honkala