Kehäkekettu Martin Cambellin (myös 007 ja kultainen silmä) Casino Royale elävöitti vaiherikkaan, Brosnan-vuosien jälkeen yhdentekeväksi muuttuneen Bond-sarjan. Päähenkilölle annettiin tummia psykologisia sävyjä ja huippu-urheilijan fysiikka. Daniel Craig oli täysosuma. Suoran jatkon Quantum of Solacen käsikirjoitus oli kelvollinen, mutta jännäri oli tylsän ryppyotsainen ja visuaalisesti levoton.

Skyfallin Neal Purvisin, Robert Waden ja John Loganin kynistä syntynyt tarina sen sijaan, saattaa nokkelasti yhteen Conneryn aikakauden veitikkamaisuuden ja päivän suurille laatutuotannoille ominaisen “aikuisen” vivahteen. Ohjaaja Sam Mendesin vakaa käsi on sekin luultavasti parasta, mitä sarja voisi nyt toivoa. Bond astuu lopullisesti nykyaikaan, mutta vailla jonkin “syvällisyyden” teeskentelyä (tarkoitan teitä, Nolanin Batmanit).

Sarjan tunnusmerkillinen “cold open” on elokuva pienoiskoossa. Craigin liikkumistavassa on spektaakkelin keskelläkin realismiin vihjaavaa hitautta. Itseriittoinen Bond ajautuu heti konfliktiin rautaisen auktoriteetin M:n (Judi Dench vihdoin karismansa kokoisessa roolissa) kanssa. Takaa-ajo on visuaalisesti ja tilallisesti ymmärrettävä ja täynnä kekseliäitä tapahtumajaksoja. Skyfallin nimen voisi unelmoida kaoottisen Bourne-kuvakerronnan hautakiveen.

Palkitun veteraanin Roger Deakinsin kuvakieli on mahtavan klassista. Mainitun Kultaisen silmän kasinojakso tarjoaa vertauskohdan. Siinä Brosnanin ja femme fatale Famke Janssenin sinällään vetävä ensisanailu kuihtuu luksusta hivelevien yleiskuvien puutteeseen ja arkiseen valaistukseen. Skyfallin Macaon kasinojakso tulee eri maailmasta, se tuo mieleen vaikka Viscontin Tiikerikissan tanssijaiskohtauksen.

Mieleenpainuvin, Blade Runnerin neonvaloissa säkenöivä tappelu Shanghain lasipintaisen pilvenpiirtäjän sisuksissa antaa puhdasta visuaalista nautintoa. Skyfall lienee kuviltaan kaikista kaunein Bond-elokuva.

Brosnanin ensiesiintymisen mainitsin myös, koska tarinoiden teemat risteävät. Molemmissa kyse on muuttuneesta maailmanjärjestyksestä – Neuvostoliiton hajoaminen ja asymmetristen uhkien aikakausi – ja vanhan tiedustelumaailman jäljesjättöisyydestä. Tarvitaanko Bondin kaltaista nyrkkitappelijaa, kun kyberrikolliset rampauttavat nykyaikaisen infrastruktuurin muutamalla napinpainalluksella? M taas haastetaan poliitikkojen kuultavaksi tiedustelujärjestön ulkodemokraattisuuden vuoksi.

Ei yllättäne, että Dench pitää väräjävän, Tennysonia lainaavan puolustupuheen, jota konna Raul Silvan (sopivasti satukirjamainen Javier Bardem) terrorihyökkäys vielä säestää. Silva on ex-agentti (kuten Kultaisen silmän Sean Bean), 007:n herra Hyde. M on molemmille äitihahmo. Tällä kolmiodraamalla seikkailua viedään nykyaikaisesti myös Bondin sielunmaisemaan.

Vanhempi valtaapitävä nainen on kuin antropologisen oivalluksen johdattamana ainoa, johon Bondin vaikutuksen varjo ei lankea. Seksuaalinen ja fyysinen viriliteetti ovat miesten ja nuorten naisten alaa. Skyfallissa tämän dynamiikan arvo on ymmärretty. Bondin suojapanssarin (koska nykyaikaisella Bondilla on oltava ulotteinen psykologia) alle, syntytarinaan jollainen Skyfall myös osaltaan on, päästään Denchin ja Craigin yhteisten kohtausten avulla.

Bondin hahmon ja sen aseman tarkastelu vanhan ja uuden maailman risteyksessä on tervetullut itsetietoisuuden hetki keski-iän saavuttaneessa elokuvasarjassa. Eskapistiselle elokuvalle on myös tärkeää ettei se ota itseään kuolemanvakavasti. Kuiva brittihuumori ja kujeilevat sivuhahmot (uusi Q ja Moneypenny) tekevät virkistävän paluun.

Blu-ray: Julkaisussa 1080p 2.40:1 -laajakuva ja DTS HD MA 5.1 -ääniraita.

Lisämateriaalina Shooting Bond -esittelyvideo sekä kommenttiraidat ohjaaja Sam Mendesilta sekä elokuvan tuottajiilta ja tuotantosuunnittelijalta.

Teksti: 2012 Aleksi Salonen