Olen jo ehtinyt rustata muistiinpanoihini ensimmäiset närkästyneet kommentit tylsän kliseisestä jatko-osasta, kun huomaan tulleeni näpäytetyksi. Ohjaaja Wes Cravenia ja käsikirjoittaja Kevin Williamsonia epäilemättä hymyilyttäisi, jos he olisivat katsomassa hölmistynyttä ilmettäni. Joudun myöntämään, että Screamin tekijäkaartilla on murska-arviot saaneen kolmososan jälkeen vielä kykyä nauraa itselleen.

Ja siinä se ongelma juuri piileekin. Craven osasi nauraa itselleen jo ensimmäisessä Screamissa (1996) ja heti perään Scream 2:ssa (1997). Scream 4 on vanha vitsi.

Tekijöiden tapa kritisoida teinikauhuleffojen kliseitä ja toisaalta samaan aikaan häpeilemättä toistaa niitä, jaksaa viihdyttää hetken. Pian alkaa kuitenkin epäilyttää, josko kaikki nelososan metakeskustelu metaelokuvista onkin vain tapa suojautua kritiikiltä ja oikeuttaa vielä yksi huono kauhuelokuva.

Vaikuttaa siltä, että Craven ja Williamson ovat itsekin tajunneet, minkälaista heikkoa toisintoa vanhasta tässä ollaan tekemässä.

Kaikkien aikojen uhri Sidney Prescott (Neve Campbell) palaa kymmenen vuoden tauon jälkeen kotikyläänsä Wesboroon markkinoimaan uutta kirjaansa. Samalla kauan poissa ollut Ghostface aloittaa taas viattomien silpomisen, ja niinpä Sidney sekä vanhat tutut Dewey Riley (David Arquette) ja vaimonsa Gale Weathers-Riley (Courteney Cox) ovat jälleen pulassa.

Jotta koko juttu ei olisi ihan ysäriä, on nelososaan ympätty mukaan web 2.0 -tematiikkaa. Tämä sosiaalisen median kauhistelu näyttää juuri siltä, mitä se onkin – vanhan miehen nurinalta. Vielä vajaa kymmenen vuotta sitten vastaava jeesustelu olisi saattanut mennä läpi, mutta kuka 2010-luvulla tosissaan uskoo, että Facebook tekee psykopaatteja? Craven ja Williamson ilmeisesti.

Elokuvassa on kohtaus, jossa Wesboron teinit ovat kokoontuneet Stab-a-thoniin katsomaan kaikki seitsemän Stabia (Sidneyn kokemuksista tehty kauhuelokuvasarja) putkeen. Tarkoituksena on nauraa elokuvien kliseille ja vetää pää täyteen. Ehkä Scream 4 voisi sopia vastaavaan käyttöön: ”Aina kun joku pakenee yläkertaa – juo! Aina kun kännykkä ei löydä kenttää – juo!”

Onko kliseille nauraminen kuitenkaan enää hauskaa, jos käsikirjoittaja tekee sen puolestamme neljättä kertaa? Enpä tiedä. Kauhuguru Cravenin soisi jo keskittyvän johonkin muuhun.

Teksti: © 2011 Tuija Pyhäranta