Poikani Kevin tutkailee vanhemman vastuuta lapsen pahuudesta äidin näkökentästä. Kerronta herkuttelee, mässäileekin, lapsi-vanhempi-suhteeseen liittyvilllä kauhuelementeillään. Kysymykset perimän ja kasvatuksen suhteesta kelluvat pirstaloidun narratiivin yllä.

Vuosituhannen vaihteen elokuvistaan palkittu ja tunnettu Lynne Ramsay liikuttaa Lionel Shriverin romaaniin pohjaavaa tarinaa limittyvien takaumien ja nykyhetken vaihtelulla. Kuten kirjassa, katsojalle ei täsmällisesti paljasteta mikä on tuhonnut päähenkilö Eva Khatchadourianin (Tilda Swinton) elämän, mutta jotenkin se liittyy poikaan, Keviniin (pikkupoikana Jasper Newell ja nuorena Ezra Miller).

Syntymästä on selvää, ettei suunnittelematon lapsi ole elämysmatkaaja-kirjailijalle toivottu. Äiti vastustelee kun pitäisi ponnistaa. Kiintymystä koliikkiseen vauvaan ei muodostu. Isä (John C. Reilly) kieltää ongelman, eikä lääkäri näe pojassa vikaa.

Murhamysteeriä muistuttavan rakenteensa ohella Poikani Kevin on kauhuelokuva äitiydestä. Kevin on Evalle muukalainen, syöpäläinen, jonka koko olemus on vastenmielinen: irvistyksiä, ulostetta ja pureskeltuja kynsiä.

Käänne psykologiseen realismiin pyrkivässä jutussa on Kevinin psykopatia, ilmeisen synnynnäinen kyvyttömyys empatiaan ja moraaliin. Poika osoittaa jo pienenä inhonsa äitiään kohtaan avoimesti, kun muut eivät näe.

Psykopatia on geneettistä. Biologista sidettä korostetaan muun muassa leikkauksella Swintonin ja Millerin samanmuotoisten kasvojen välillä. Synnyttämälläkin saa jo palan vastuuta kannettavakseen, kuinka paljon?

Kiintoisasta aiheesta ei pyritä lopullisiin johtopäätöksiin, mutta kuvassa on selvästi annos fatalismia ja maailmaan sisäänkirjattua epäoikeudenmukaisuutta. Se herättänee individualismin ja vapaan tahdon lähettiläissä vastustusta. Siinä on myös kertomuksen todellinen käyntivoima, vanhemmuuden voimattomuuden ja vastuun traaginenkin liittolaisuus.

Elokuva käyttää paljon äänikoukkuja kohtausten ristihäivytyksiin, millä luodaan unenomaista epätodellisuutta. Leikkaus on assosiatiivisen intuitiivista, se imitoi shokista sekavaa mieltä.

Äänen terävän materiaaliset yksityiskohdat toimivat kauhun diskordeina. Myös värimaailmalla enteillään pahaa. Keviniin liitettyjä punaisia roiskeita olisi sentään voitu säästellä, kuten myös tyylikästä kerrontaa häiritseviä, b-tyylisiä ruoka-aiheisia kauhutehosteita.

Swintonin roolityötä on syystä kehuttu. Nuori Ezra Miller loistaa, uhkaava presenssi ja epätavallisen syvä ääni eivät ole ainoa rekisteri, vaan lopun avainkohtaukseen Miller tuo poikkeuksellisen realistiselta vaikuttavaa epävarmuutta ja sielussa ammottavaa tyhjyyttä.

Teksti: © 2012 Aleksi Salonen