Daniel Day-Lewis on viimeiseksi ilmoittamassaan roolissa 50-luvun englantilainen muotisuunnittelija Reynolds Woodcock. Naisia nähtävästi menee; poistot valikoimasta hoitaa sisko ja manageri Cyril (Lesley Manville). Hitchcockilaisen kolmikerroksinen muotitalo on nukkekoti, jossa valtaa käyttää Woodcock.

Uusi romanssi omatahtoisen Alman (Vicky Krieps) kanssa vie kaikkea kontrolloivan mestarin vaaraan: pitäisi myöntää joko tilaa sattumalle ja toiselle ihmiselle tai hylätä voimakas unikuva kuolleen äidin rakkaudesta. Suunnittelija on ommellut tämän hiuskiehkuran takkinsa rintamukseen. Ja Woodcock sovittaa jo ensitreffeillä Almalle mekkoa, joka on myös muistuma äidin hääpuvusta.

Rakkaus on Paul Thomas Anderssonille taas (Mestari) kaipuuta varhaislapsuuteen, joka samalla vaarantaa sen ankaran järjestyksen, jonka kontrolloiva mieli on ympäristöönsä luonut. Tässä dualismissa on yllättävä samankaltaisuus Terrence Malickin myöhäistuotannon aiheistoon (Tree of Life), vaikka elokuvantekijöinä kaksikko onkin erilainen.

Phantom Thread on Anderssonille paluu pienimuotoisempaan kerrontaan. Hahmoja on oikeastaan vain mainitut kolme. Kohtaukset ovat maltillisia, spektaakkeli piilottelee jossain kulman takana. Andersson myös kuvaa itse, kauniissa, maalauksellisessa valossa. Herrmannilaisia vivahteita sisältävä musiikkiraita (Jonny Greenwood) polveilee pakahtuvan romanttisesta hypomaaniseen läpi kohtausten, kuten ohjaajan alku-uran töissä.

Näyttelijöille tilaa riittää ja sen Day-Lewis, Krieps ja Manville täyttävät. Vivahteikkaita suorituksia katsoessa unohtaa näyttelemisen, ja huomaa myös, että ambivalenssille jää sijansa. Suhteiden näennäisen kylmän järjestyksen alla suorituksissa piilee komiikkaa, uhkaa ja lämpöä. Järjestys on pakotettu kuin ulkoa ja hahmot, etenkin Cyril ja Alma, suhtautuvat siihen kuten ihmiset: itselleen sopivasti mukautuen, mutta käsi kapinan kahvalla.

Phantom Threadiä voisi kuvailla jopa toiveikkaaksi, koska parin (ei-seksuaalisesti) perverssin käänteen ottava suhde tarjoaa pakotien mahdottomasta, repivästä dualismista. Mestarin miehet jäivät suola-aavikolle, mutta Reynolds palaa Alman syliin sairaskohtauksen kouristamana.

Teksti: 2018 Aleksi Salonen