Mafiosojen ja palkkamurhaajien käynnit psykiatrilla ovat tulleet tutuksi elokuvan ja TV:n lähimenneisyydessä (mm. The Soprano´s, Terapian tarpeessa 1-2, Grosse pointe blanc). Panicissa premissi on periaatteessa sama: Alex (Williams H. Macy) on palkkamurhaaja ja vieläpä hyvä sellainen. Hänen isänsä Michael (Donald Sutherland) on opettanut hänelle ammattiaan pienestä pojasta lähtien: ensin ammuttiin oravia, siitä sitten siirryttiin ennen pitkään ihmisiin.

Kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Alex ei ole paljastanut edes vaimolleen (Tracey Ullman) todellista ammattiaan. Virallisesti Alexin rahat tulevat pienestä postitilaus palvelusta, jota hän pyörittää. Painostava ja määräilevä isä, kyllästyminen avioelämään ja hänen ammattinsa ongelmat ovat saaneet Alexin masentumaan ja harkitsemaan uransa päättämistä.

Hän tapaa psykologin odotushuoneessa kauniin ja nuoren Sarahin (Neve Cambell), joka sekoittaa Alexin päätä entisestään. Niinpä Alex ja hänen psykiatrinsa alkavat purkamaan tätä ongelmien vyyhtiä. Tämäkään ei ole kovin yksinkertaista, sillä Alexin seuraava kohde olisi hänen oma psykiatrinsa.

“ I’ve got two jobs. I run a small mail-order business out of the house. Lawn ornaments, kitchen geegaws, sexual aids—things like that. And the rest of the time? I work for my father. I kill people.”

Vaikka tämä “rikollinen ja hänen psykiatrinsa” -konsepti alkaakin olemaan aika tuttu juttu, Panic onnistuu puristamaan aiheesta jotain uutta, sillä se lähestyy asiaa hieman eri näkökulmasta. Alex ei juuri halua avautua psykologilleen, joten kuvatut sessiot terapiahuoneessa jäävät aika merkityksettömiksi, päin vastoin kuin esim. sarjassa The Sopranos. Alex haluaa itse ratkaista ongelmansa. Itse asiassa psykologi on mukana tarinassa vain siksi, että Alexin seuraava kohde on psykiatri, ja tuon psykiatrin takia Alex tapaa Sarahin. Elokuvan avainkohtaukset tapahtuvat Alexin ja hänen vaimon, isänsä Michaelin ja ihastuksen Sarahin välillä.

Panic toimii kokonaisuutena erinomaisesti. Ohjaaja-käsikirjoittaja Henry Bromell on elokuva-alalla vielä uusi nimi, mutta hän on onnistunut kirjoittamaan sopivan tuoreen käsikirjoituksen, joka ei kerkeä kyllästyttämään ja jossa on useita elementtejä.

Käsikirjoitus sitoo päähenkilön kriisin tiukasti lapsuuteensa, aikoihin, jolloin Alexin isä opetti hänelle palkkamurhaajan ammattiaan. Niinpä elokuvan edetessä päähenkilön tarve irroittautua “kuvottavasta ammatistaan” kuvaa kasvavassa määrin Alexin tarvetta irroittautua dominoivasta ja vaativasta isästään, joka on käyttänyt poikaansa saavuttaakseen omat unelmansa.

Kulmakarvoja voisi kohottaa parille uskottavuusongelmalle tarinan suhteen: esim. Martha, Alexin vaimo, on kuvattu naiseksi, joka tuntee miehensä paremmin kuin hän itse. Hän aavistaa miehensä aivoitukset yhtä nopeasti kuin mies itse, silti hänellä ei ole aavistustakaan mitä hänen mies on tehnyt työkseen koko elämänsä. Saako pienellä postitilausyrityksellä kasaan rahat suurta taloa ja useita autoja varten?

William H. Macy on loistava pääosassa. Hänen tulkintansa väsyneestä Alexista on hyvin saman tyyppinen, kuin hänen roolihahmonsa Fargossa. Molemmat ovat ahdistuneita ja alistuvia ihmisiä, joilla on kova tarve muuttaa elämäänsä, tietämättä kuitenkaan miten. Macyn eleettömän näyttelemisen alta tulee selvästi esille tietyn tyyppinen suru ja ahdistus, josta Alex kärsii. Sivuosissa näyttelevät Tracey Ullman, Neve Campbell ja erityisesti Donald Sutherland antavat hyvää tukea Macylle.

Tämän puolitoistatuntisen päätyttyä olo on hyvä. Panic on sopivan dynaaminen ja tiukka pakkaus, myös pituuden puolesta (88 min.). Se on rakennettu mielenkiintoisen tarinan ja henkilöhahmojen sekä taitavien näyttelijöiden varaan. Rakennelma tuntuu pitävän itse itsensä pystyssä.

teksti: © 2002 Antti Honkala