Helmikuisen Oscar-gaalan aikaan moni katsoja rapsutteli päätään, kun parhaan elokuvakappaleen palkinnon vei riipaisevan kauniilla Falling Slowlylla tuikituntematon Once. Jo vuonna 2006 ensinäytöksensä saanut, 2007 laajempaan levitykseen lähtenyt elokuva on nyt saapunut myös Suomen valkokankaille. Aika hyvin pieneltä irlantilaiselokuvalta, jonka tekeminen maksoi mitättömät 130,000€.

Oncen tarina on tiivistettävissä kolmeen sanaan: poika tapaa tytön. The Framesista tutun Glen Hansardin hahmo, jota ei nimetä edes lopputeksteissä, on rakkautensa menettämistä tuskaileva imurikorjaaja, joka viettää päivänsä kadunkulmassa kitaraa soitellen. Eräänä iltana hän kohtaa nuoren yksinhuoltajaäidin (Markéta Irglová), ja kenties löytää apua yksinäisyyteensä. Tyttö soittaa pianoa, ja musiikin kautta päähenkilöt löytävät keinon lähestyä toisiaan.

Elokuvan avainsana on pelätty ja epämääräinen “elämänmakuisuus”, joka huokuu sen joka solusta, alkaen aina kuvaustyylistä – halpa digitaalinen ulkoasu kääntyy huikeaksi voimavaraksi, joka tukee luonnollista näyttelytyötä ja ihastuttavia musiikkinumeroita. Once on kuvattu oikeiden ihmisten seassa Dublinin keskustassa, laitakaduilla, busseissa. Näemme Hansardin, ei vain hänen hahmonsa, soittamassa kappaleitaan vilkkaan kävelykadun varrella.

Olennaista on, että elokuvan näyttelijät, Hansard ja Irglová, ovat musiikki-ihmisiä molemmat. Hansardilla on takanaan pitkä ura irlantilaisen alternative-yhtye The Framesin päähahmona, ja yhdessä multi-instrumentalisti Irglován kanssa hän teki vuonna 2006 loistavan The Swell Season -albumin. Yhdessä he coveroivat myös Bob Dylania I’m Not There -elokuvan soundtrackia varten. Nyt he ovat säveltäneet yhteisen elokuvansa täyteen hypnoottisen kauniita melodioita ja sanoituksia, jotka lähestyvät ikuista aihetta, rakkautta, romanttisesta mutta maanläheisestä näkökulmasta, Damien Ricen kaltaisten irkkukollegoidensa tavoin.

Once on siis musikaali, mutta ei samaan utopistis-viihteelliseen tapaan kuin Hollywoodin suureelliset spektaakkelit. Sen laulukohtaukset eivät ole eskapistisia viihdenumeroita, eivätkä edes performansseja – ainakaan yleisölle suunnattuja sellaisia – vaan yksinkertaisesti päähenkilöiden sielunmaisemien avaamista henkilökohtaisella tasolla. Katsojaa ei huomioida. Eräs elokuvan upeimmista hetkistä on alkupuolella, kun Hansard ja Irglová soittavat ensimmäisen kerran yhdessä: Hansard opettaa sävellyksensä Irgloválle, ja haparoivan alun jälkeen yhteinen sävel löytyy. Kappale kasvaa lopulta huikeisiin mittoihin – vaikka hahmot edelleen soittavat kahden kesken, toisilleen. Kappale on Oscarin voittanut Falling Slowly.

Vaikka karsastaisi Oncen kaltaisia kotikutoisia, rehellisyyteen pyrkiviä pikkuelokuvia, on elokuvaa lähes mahdoton vihata. Mikään ei vihjaa teennäisyyteen tai katsojan miellyttämiseen, ja tarina kiertää kaikki rakkaustarinoiden peruskliseet olemalla aito tavalla, johon yksikään miljoonia maksanut näennäisindie ei voisi koskaan yltää. Irgloválle Once on hänen ensimmäinen elokuvansa, Hansardille toinen – vuoden 1991 bändielokuvassa The Commitments hän näytteli yhtyeen kitaristia – mutta tämä ei näy missään. Heidän yhteispelinsä ja uppoutuminen rooleihinsa on huikean luonnollista, ja hahmojen välillä on aitoa kemiaa – kemiaa, jonka ei tarvitse ilmetä seksuaalisena ollakseen vakuuttavaa. Hansard, 38, ja Irglová, 20, alkoivatkin seurustella Oncen kuvausten aikana.

John Carneyn ohjaama ja käsikirjoittama Once on monella tapaa viime vuosien miellyttävimpiä yllätyksiä, ja malliosoitus siitä, kuinka pienelläkin rahasummalla voi saada aikaan elokuvateoksen, joka jättää ilmaisuvoimassaan ja aikaansaamassaan välittömässä tunnereaktiossa heittämällä varjoon miljoonia maksaneet kollegansa. Se lähestyy ikivanhaa tarinaa tuoreesta näkökulmasta ja kertoo sen virkistävällä tavalla.

Epäilen kummankaan pääosanesittäjän jatkavan elokuvauraansa laajemmin, mutta ainakin Once jää jonkinlaiseksi huippukohdaksi heidän toivottavasti jatkuvassa yhteistyössään. Se saa myös aikaan halun kaivaa esiin elokuvan soundtrack ja kuunnella laulut yhä uudelleen ja uudelleen. Kappaleet toimivat hienosti myös itsenäisenä albumina.

Teksti: © 2008 Anton Vanha-Majamaa