Ilkeät kyynikot haukkuvat teinityttöjen taikauskoksi tähtiin kirjoitettuja rakkaustarinoita, joissa Kate Hudsonille löytyy sielunkumppani toiselta puolelta maapalloa. Romantisoimme rakastumisen kokemukseksi sarjan aivoissa ajan mittaan haalistuvia biokemiallisia reaktioita. Tunteiden rationaalisen selittämisen ei kuitenkaan tarvitse uhata hengen mysteeriä, niin villiä, läpitunkevaa ja palavaa, että antautuminen sille innoittaa säveltäjiä, runoilijoita ja maalareita luomaan upeita teoksia.

Mikä yhdisti Beethovenia, lordi Byronia, John Keatsia, Napoleonia ja Voltairea? He tiesivät, miten lemmityn pakahduksesta huokaava sydän satojen kilometrien päässä hurmataan etanapostilla. Kokoelma historian suurmiesten kauniisti sommiteltuja rakkauskirjeitä näytteli keskeistä roolia Carrien ja Kihon suhteessa Sinkkuelämää-elokuvassa (2008).

Nykyisin ihmiset eivät enää vaivaudu varaamaan rauhallista ja keskittynyttä tuokiota tarttuakseen käyttöliittymistä yhä ylivoimaiseen eli kynään ja paperiin. Täsmällisen ja tarkan ilmaisun ovat korvanneet mähmäisillä pyyhkäisynäytöillä vulgaarit, herkästi väärintulkittavat emojijonot, joiden kääntäminen on kuin symbologi Robert Langdon seuraamassa Da Vinci-koodin arvoituksellista ruusulinjaa. Mielen ja kielen köyhyyttä, sanon minä. Persikoihin ja munakoisoihin verrattuna menneen maailman elegantti viettelyn taide tekee varmasti vaikutuksen miljooniin naisiin.

Tämän päivän elämänrytmin hektisyys ja lyhytjännitteisyys ovat tehneet itsetarkkailun mahdottomaksi. Kiihkeä, kärsimätön hyörinä alkoi jo ennen internetajan klikkihuorausta, kun shampoo ja hoitoaine keksittiin kaataa samaan pulloon ja lusikkahaarukalla syödä kerralla kiinteä ja nestemäinen ruoka. Vaikka kaunokirjoitus on harmillisesti poistettu koulujen opetusohjelmasta, sopisivat perinteiset kirjeet ja kortit toisaalta hallitun hidastelun trendiin, kuten käsityöbuumi, vinyylilevyt ja hapanjuurileipä.

Sitä odotellessa imelien mustetahrojen ihmeellisesti suomennettu Ole niin kiltti, älä rakasta häntä tarjoaa toivottomille romantikoille kaksi risteävää rakkaustarinaa yhden hinnalla. Nimi yksin on kuin kissanminttua tietylle kirjastokävijöiden demografialle. Voin vain kuvitella tuhman harlekiinin kultakoristeisen kannen, jossa salskea nuori adonis on kaapannut uhkean kotirouvan syleilyynsä intohimoiseen suudelmaan herraskaisen aisankannattajan mulkoillessa näkyä tuikeana yläkulmasta.

Toimittajataustaisella brittikirjailija Jojo Moyesilla on kuitenkin omanlaisensa, aito ja rehellinen tapa paketoida suurten tunteiden traagiset nyyhkymelodraamat menestysromaaneiksi. Vuoden 2016 tyylipuhdas chick lit-filmatisointi Kerro minulle jotain hyvää neliraajahalvaantuneen miljonäärin ja pikkukaupungin pirteän keijukaisen tuhoon tuomitusta suhdesopasta osoitti taitoa temppuihin ja ironiaan kaavamaisen genren sisällä.

Toinen Moyes-tulkinta ei aivan yllä samalle tasolle, vaikka texasilaisen Augustine Frizzellin ohjaus kosiskelee katsojia tutuilla keinoilla, joskin epistolaarisen struktuurinsa puolesta eri kategoriassa. Kaksi ihmistä tapaa väärässä paikassa väärään aikaan. Elementit liikkuvat vahvasti Unohtumattomassa rakkaudessa (1957) sekä Tunneissa (2002), jopa Lyhyessä onnessa (1945) ja Ranskalaisen luutnantin naisessa (1981).

Vertailu valitettavasti buustaa suotta optimismia sovitusta kohtaan. Nicholas Sparks-adaptaatioita noudatteleva kyynelkanavien heruttaja ei kosketa mitään, mitä ei olisi aiemmin nähty elokuvissa, kuten Viesti mereltä (1999), Rakkauden sivut (2004) tai Rakkauskirjeitä Julialle (2010).

Nyky-Lontoossa satuttavasta erosta toipuva Ellie Haworth (Felicity Jones) hukuttaa murheensa alkoholiin ja hakee lohtua satunnaisista yhden yön jutuista. Kun kunnianhimoinen ja sitoutumiskammoinen printtijournalisti saa tehtäväkseen laatia muistoartikkelin menehtyneestä toimittajakollegasta suosittuun sanomalehteen, törmää moderniksi ja itsenäiseksi tarkoitettu nainen dokumentteja penkoessaan sateen kastelemaan kirjeeseen kielletystä suhteesta vuosikymmenten takaa.

Kireän muodollisen arkistonhoitaja Roryn (Nabhaan Rizwan) kanssa Ellie lähtee selvittämään, minne toisiltaan kadonneet rakastavaiset "J" ja "Boot" viimein päätyivät, voisiko heidät saattaa vielä kenties yhteen ja syntyneen vahingon korjata. Matkan varrella järkevä Ellie alkaa nähdä elämänsä uudesta perspektiivistä ja antaa itselleen luvan rakastua uudelleen.

Pakkomielteisen sinnikäs salapoliisityö paljastaa amerikkalaisen seurapiiriperhosen Jennifer Stirlingin (Shailene Woodley) kylmän ja onnettoman kohtalon yläluokkaisen englantilaisen teollisuuspohatta Laurencen (Joe Alwyn) palkintovaimona 60-luvun puolivälissä. Säyseä ja säädyllinen ilmiasu romuttuu, kun Jennifer kohtaa lomalla Ranskan Rivieralle komean ulkomaankirjeenvaihtaja Anthony O'Haren (Callum Turner). Tuota pikaa romanssi roihahtaa, mutta koittaa myös emotionaalinen ja emansipatorinen haaksirikko. Luopuako kontrolloivan avioliiton taloudellisesta turvasta ja luksuksesta polttavan halun vuoksi?

Sitten kukoistava salasuhde katkeaa auto-onnettomuuteen, jossa Jennifer saa arven ja menettää muistinsa. Kerronnallinen vaikutus on itse asiassa kiinnostava: henkilö yrittää rakentaa omaa tarinaansa samanaikaisesti Ellien sekä katsojan kanssa. Paras ystävä vakuuttelee sairaalasta kotiin palaavalle Jenniferille, että hänen elämänsä on täydellistä, mutta silti jotakin puuttuu. Katsoja näkee, ettei amnesia ole ainoa seikka, joka Jenniferiä hämmentää. Etäinen puoliso kohtelee häntä reissujensa välissä kuin somaa ornamenttia, pyytää emännöimään naisia illalliskutsuilla, kun miehet vetäytyvät puhumaan bisneksestä ja politiikasta.

Paralleelien tarinalinjojen tasapainottaminen on tarkkaa peliä. Valkokangasromanssina elokuva ei vakuuta, vaan varjona paljon viehättävämmästä proosasta. Arkeologisella löytöretkellä abstraktit ja kukkeat kirjeet eivät avaa suoraa, helposti elokuvallistettavaa porttia tai ikkunaa, sillä ne palvelevat lineaarisen narratiivin sijaan mysteeriä. Visuaalisesti kirjeiden runsas lukeminen ääneen ei ole kovin kiehtovaa. Kirjan sivuilla olisi samaan historian hetkeen kaivauduttaessa enemmän tilaa viipyillä ja luodata hahmojen sisäisyyttä, eikä vain oletuksesta aiheuttaa lisää ryppyjä rakkauteen.

Menneisyyden pehmeästi valaistulla aikatasolla vallitsee epätodellinen, unenomainen, paikoin hyvin näytelmällinen tunnelma. Varsinkin juna-asemalle lavastetussa kohtauksessa. Hienot hotellit, kalliit ravintolat ja veneretki huokuvat ylellisyyttä. Svengaavan 60-luvun muotijulkaisusta leikatun Woodleyn pukeutumisleikkiä vaihtuvilla pillerihatuilla, hansikkailla sekä huiveilla voisi tuijottaa loputtomiin. Bouffant-kampaus ja ikuisuuksiin jatkuvat silmäripset täydentävät virheettömän Jackie Onassis-tyylin. Leuat loksauttavista asukokonaisuuksista vastaa kartanoepookki Downton Abbeyn vaatettanut Anna Robbins.

Jyrkkä kontrasti märkään, metalliseen, likaisenharmaaseen nykyhetkeen hiukan häiritsee, kuin katsoisi kahta täysin eri elokuvaa. Valinta alleviivaa teknologiaan tukeutuvan vuorovaikutuksen ohessa yhteiskunnan mukana muuttuneita standardeja naisille: älykäs Jennifer joutuu joustamaan ja tukahduttamaan, mutta Ellielle ei tuntemattomien vapaasta paneskelusta seuraa aamuista häpeäkävelyä pahempaa.

Romanttiset elokuvat erityisesti elävät ja hengittävät energiasta pääparin välillä. Woodley todisti jo kauan sitten, että tarvitsee voimakkaan ohjaajan yltääkseen parhaaseensa. Sääli, että Frizzellistä ei selvästikään ole hommaan. En tiedä, tökkiikö roolissa jenkkinuotti tyynnyttävien brittiaksenttien joukossa vai jokin määrittelemätön anakronistisuus. Teatraalisesta saippuaoopperasta pökkelömäiseen lääketokkuraan villisti kimpoileva suoritus ei pääse lähellekään Big Little Liesia. Toisaalta juonen luonne edellyttää Woodleylta introspektiivisempaa sekä varautuneempaa suhtautumista sanomisiinsa ja tekemisiinsä kuin Jonesin naispuoliselta Hugh Grantilta.

Kummallista kyllä, vastanäyttelijöitään nuorempi Woodley näyttää hurjan paljon kypsemmältä mitä opiskelijapoikamaiset Turner ja Alwyn, joita on vaikea ottaa vakavasti. Ehkä kyse on ehostuksesta, tai sitten vain tavasta, jolla Woodley itsensä kantaa. Turnerin veikeä sähköisyys ei riitä iskemään kipinää syrjähypyn kosteaan polttopuuhun. Näyttelijälegenda Ben Crossista nauttisi vanhempana Anthonyna pidempäänkin. Hän on täydellinen arvokkaasti ja kunnialla elämäänsä alistuneena miehenä ilman tosirakkauttaan. Cross kuoli kesken syöpähoitojen vuonna 2020, joten elokuva jäi tähden viimeiseksi.

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on vaaleanpunaista sokeriviihdettä, joka sopii makeuttajaksi niin ensitreffeille kuin viikonlopun teehetkiin villapaidassa. Sävyltään ja tematiikaltaan turhan vanhanaikainen, muttei sentään heristämässä moralisoivasti etusormea. Frizzell ottaa kaiken irti Mallorcan kuvauslokaatiosta ja onnistuu visuaalisesti kommunikoimaan sydänpuolen täynnä katumuksen aiheita ja menetettyjä mahdollisuuksia. Rakkauskirjeiden jälkeisessä maailmassa tyttö voi toivoa korkeintaan tekstiviestiä, perässä lista hashtageja ja hymiöitä.

Teksti: 2021 Samu Oksanen