Siivekäs muutto -luontodokumentista (2001) tunnustusta saaneet Jacques Perrin ja Jacques Cluzaud vievät tällä kertaa katsojan matkalle maailman valtameriin. Oceansin kuvaukseen on käytetty rutkasti aikaa, rahaa ja osaamista. Tuloksena saamme näkymiä syvemmältä kuin vedenalaista ekosysteemiä on koskaan aikaisemmin onnistuttu kuvaamaan.

Upean merenalaisen kuvauksen (kuvaajina mm. ruotsalainen Eric Börjeson) ja merta vuoroin mahtipontisesti ja leikkisästi säestävän musiikin yhdistelmä voi saattaa jopa unenomaiseen tilaan. Kertojan ääntä on käytetty pääosin säästäväisesti pitkälti ilman tyyppillisten luontodokumenttien informatiivista otetta. Kertojan läsnäolossa ei tunnu tosin olevan johdonmukaisuutta, sillä paikoin selostuksen tiheys tuntuu kasvavan ilman mitään ilmeistä logiikka. Luontodokumenttien tuttuja kliseisiäkin aspekteja löytyy kuten tulevaisuutta edustava kirkassilmäinen lapsi sekä hänelle meren ihmeitä esittelevä vanhus.

Valtaosa elokuvasta keskittyy esittelemään valtamerten ihmeellisiä elämää ja luonnon kiertokulkua. Vaikka mukana ovat useimmille jo tutuksi tulleet kuvaukset rannalla kuoriutuvista kilpikonnista delfiinien hiotuneisiin metsästystaktiikoihin on kaiken kaikkiaan hämmästyttävää kuinka lukuisienkin luontodokumenttien jälkeen löytyy aina jokin otus, jota ei ole aiemmin nähnyt. Ihminen tuodaan asteittain mukaan yhtälöön merien historiikin ja kuvaston kautta.

Kun kaksi kolmasosaa dokumentista on katsottu lähtee Oceans shokkitaktiikan linjoille. Kuvaajat vievät katsojan kestämättömän kalastuksen ytimeen lähelle hengestään verkoissa taistelevia nisäkkäitä, kaloja ja lintujakin. The Cove – meren salaisuus -elokuvan (2009) tapaan raakuuksien kärsijöiksi joutuvat myös delfiinit. Tyrmistyttävintä on kuitenkin nähdä pelkkien eviensä vuoksi silvotun vielä elävän hain vajoavan suutaan haukkoen meren pohjaan.

Tällä kertaa kyse on kuitenkin irvokkaan todellisuuden jäljittelystä. Tunteisiin voimakkaasti vetoavan kohtauksen hai onkin taidokkaasti rakennettu elektroninen nukke, jonka tarkoitus on tuoda ihmisrodun raakuus ja itsekkyys esiin dramaattisen alleviivatusti. Niin naiivia kuin se kenties onkin, herättää usein vasta näkeminen suuttumusta, joka johtaa toimintaan. Herkimpiä kuvasto voi joka tapauksessa järkyttää tavalla, joka jää kalvamaan pitkäksi aikaa. Toisia lavastus kenties suututtaa tai saa epäilemään tapahtumien todellisuuspohjaa.

Loppuelokuvan yritys hienoiseen optimismiin ei enää uppoa, vaikka mursuemon ja poikasen yhteinen uinti onkin elokuvan hellyyttävintä antia. Päällimmäiseksi tunnekokemukseksi jäävät turhautuminen ja suuttumus joko niiden tapahtumien vuoksi, joihin Oceansin karmein osa perustuu tai fiktiivisen materiaalin sujauttamiseen keskelle dokumentaarista kehystä. Myös suhtautuminen itse elokuvaan voi olla lopulta hyvinkin ristiriitainen. Oceansissa yhdistyvät kiehtova ja riemastuttava meren luonnollisen sinfonian kuvaus, apokalyptiset ilmastoskenaariot graafisine esimerkkeineen sekä kliseisten oppituntidokumenttien latteudet.

Elokuvan slogan: “Näe valtameri uusin silmin” kuitenkin lunastetaan kohtalaisesti sekä esteettiseltä että ideologiselta kannalta.

Teksti: © 2011 Marjo Eskola