Numero 23 on näyttelijä Jim Carreyn kolmas yritys jossain muussa kuin komediassa tai draamakomediassa. Majestic (2001), tai Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004) eivät vakuuttaneet, eikä Numero 23 ole sekään Carreyn riemuvoitto.

Syy ei kuitenkaan ole Carreyssä vaan Joel Schumacherin kaavamaisessa ohjauksessa, ja epäuskottavassa käsikirjoituksessa, jossa on niin paljon reikiä, että se viheltää tuulessa.

Carrey esittää Walter Sparrowta, hieman elämäänsä leipääntynyttä eläinpoliisia. Walter saa vaimoltaan Agathalta (Virginia Madsen) syntymäpäivälahjaksi kirjan nimeltä Numero 23. Kirja kertoo miehestä, jonka elämän numero 23 sekoittaa. Numero löytyy kaikkialta, hänen syntymäajastaan, osoitteestaan, geeneistään ja jopa hänen nimestään. Oudointa kirjassa on kuitenkin se, että Walterin mielestä se on tarkka kopio hänen omasta elämästään, vaikka Agathan on vaikea tätä seikkaa ymmärtää.

Walter sukeltaa syvälle kirjan maailmaan ja alkaa pian itsekin nähdä tuota maagista numeroa kaikkialla elämässään. Äkkiä Walterista tuntuukin siltä, että hän ja kirjan päähenkilö ovat yksi ja sama henkilö, jolloin hänen oma tulevaisuus alkaa näyttämään huolestuttavalta. Walter hermostuu nyt todella. Hänen on pakko löytää kirjan kirjoittaja, jotta saisi jonkun selityksen tälle kaikelle.

Schumacher lupailee trilleriä, jossa katsoja pääsee matkustamaan syvälle ”häiriintyneen miehen pään sisälle”. Tällainen vahvasti psykologinen näkökulma kerrontaan olisikin ollut hyvä idea, mutta Numero 23 pitäytyy valitettavasti niissä tutuissa trillerin puitteissa, johon kuuluvat kököt juonenkäänteet ja pakolliset katsojan harhautukset. Juoni ei ole erityisen kekseliäs, ja tällaisten trillereiden ystävän saattaa hyvinkin vallata tunne, että tämähän on jo nähty pari kertaa ennen. Ja niinhän se on.

Numero 23 ei ole täysin surkea tapaus, mutta aineksia olisi ollut parempaankin. Lähtökohta on kiinnostava ja loppuratkaisu huomioon ottaen tässä sopassa olisi kyllä ollut kaikki ainekset ihan kelvolliseen trilleriin. Ongelmaksi muodostuu Schumacherin tarve tehdä elokuvasta kovin dramaattinen ja vauhdikas, joka johtaa persoonattomaan lopputulokseen. Juuri tuo persoonattomuus on valitettavasti alkanut olemaan enemmänkin sääntö kuin poikkeus Schumacherin teoksissa. Kiinnostavampaa olisi ollut, jos elokuva tosiaan olisi toimittanut perille sen mitä lupaili, psykologisen ”katsauksen häiriintyneen miehen pään sisälle”. Päähenkilön syvällisemmästä kuvauksesta olisi saattanut kummuta jotain tuoretta tai jopa haastavaa. Nyt katsojille tarjoillaan vain uudestaan lämmitetty ”twisteri”.

teksti: © 2007 Antti Honkala