William Thacker (Hugh Grant, Sinisilmä Mickey) on tavallinen jannu, ikuinen epäonnistuja. Hänen ystävänsä ovat b-luokan kansalaisia, tavallisia pulliaisia. Kämppis täydellinen epäonnistuma (Rhys Ifans, Merirosvoradio), ja yksi ystävistä ei todellakaan osaa tehdä ruokaa ja toinen on olevinaan muotiguru ja loput ovat jossain mielessä epäonnistuneita. Kuitenkin kaikki ovat ihan normaaleja kansalaisia.

Thacker hoitaa pientä matkailukirjoihin erikoistunutta kirjakauppaa Lontoon kaupunginosassa nimeltä Notting Hill. Eräänä työpäivänä hänen puotiinsa ilmestyy tuttu nainen. Harvinainen yhteensattuma, sillä tämä nainen on maailmankuulu Anna Scott (Julia Roberts, The Hook), elokuvatähti. Thacker ei noteeraa asiakastaan mitenkään erikoisemmin, mutta hetken kuluttua törmääminen tämän julkkiksen kanssa kadulla ja reissu hänen kotiinsa vaihtamaan vaatteita saa Thackerin ihmettelemään. Lisäksi suudelma kiitokseksi vieraanvaraisuudesta saa nesteen kohoamaan tämän päähän.

Vaaditaan vielä pari tapaamista ja joitakin puhelinsoittoja niin he löytävät toisensa Thackerin kotoa samasta sängystä. Spikey, Thackerin kämppis saa lähes sydärin, kun hän löytää kylpyammeestaan tämän staran kylpemästä, ja varmaan ottaisi ohraleipä jos itselle kävisi samoin. Komedia päättyy onnellisesti, jos sitten sitä pitää niin onnellisena loppuna.

Notting Hill (1999 Iso-Britania, USA) osaa olla hiukan erilainen: se välttelee amerikkalaisuutta, joka on iso plussa. Käsikirjoituksen tehnyt Richard Curtis tunnetaan hyvin Mr. Beanin ja Neljät häät ja yhdet hautajaiset elokuvista ja mies jatkaa samaa linjaa, ei huono valinta. Mutta miksi Notting Hill sitten on kuitenkin niin lattea. Onhan sillä hyvä juoni, se on brittiläinen (jos tykkää brittiläisistä) ja näyttelijät ovat kohtuullisia. Ainakaan Hugh Grantin hermostuneisuus ja se mielikuva snoppailijasta ei häviä helposti katsojan mielelstä. Roberts on edes jotain, mutta ei missään nimessä mitään merkittävää.

Notting Hill alkaa erittäin hyvin, monia nokkelia lausahduksia on alkumetreillä, mutta loppua kohden se sitten tasaantuu ja kun loppukohtausta ei ole niin tuntuu jotenkin vaisulta lähteä kotiin teatterista. Rhys Ifans jää mieleen parhainten: pakaravako saa näkyä kalsareista eikä se haittaa jos tukka ja parta ovat melkein saman mittaisia. Ifansin pakaratanssi on kuulemma vanha vitsi hänen nuoruuden ravintola reissuilta.

Notting Hill eroaa juuri brittiläisyydellään, joka jää mieleeni vähäksi aikaa, mutta kuinka kauaksi?

teksti: © 1999 Raimo Miettinen