Nimeni on Joe draamaa tulee helposti verrattua Trainspottingiin, mutta mielestäni se on liian nopea vertaus. Kumpikin kertoo huumeista ja köyhistä englantilaisista selviytyjistä, mutta se missä Trainspotting vetää riman yli roimasti, tekee Nimeni on Joe asian kohtuudella ja vakavammin. Nimeni on Joe kertoo myös ihmissuhteista, ja se ehkä onkin juuri elokuvan vahvoja osapuolia.

Joe (Peter Mullan) on entinen alkoholisti, joka nyt viettää raittiin elämän ensiaskelia. Mies käy AA-klinikalla ja huolehtii samalla Glasgow’n huonoimmasta jalkapallojoukkueesta. Eräs pelaaja on entinen narkkari ja Joe on ottanut miehen perheen “hoidettavakseen” eli mies käy vähän väliä siellä katsomassa tilanteen. Sarah (Louise Goodall) on tarkastamassa perheen lapsia, kun hän tapaa Joen talossa. Joe ja Sarah tapaavat myös myöhemmin uudestaan ja Joe lupaa tulla tapetoimaan Sarahin seinät. Tätä kautta he tutustuvat toisiinsa ja rakastuvat.

Myöhemmin Joe joutuu oman rakkauselämänsä ja narkkariperheen järjestämiin ongelmiin, joista irti pääsy ei ole helppoa, koska yksikin lasi viinaa palauttaa Joen takaisin surkeampaan elämään.

Nimeni on Joe käsittelee hienosti ja tarkasti köyhällistön elämään tämän päivän Englannissa. Ohjaaja Ken Loach kuvaa tapahtumia ja painetta Joen ympärillä välillä niin hienosti, että katsoja tuntee olevansa mukana tapahtumissa. Vaikka ohjaajan suoritukset ovatkin onnistuneita niin niiden ylitse nousevat helposti näyttelijöiden ainutlaatuiset ja “odotetut” suoritukset, joista Peter Mullanin pääosa on mahtava, yksinkertaisesti. Miehen ulkoinen olemus viestii vuosien huonoa alkoholikäyttäytymistä (vaikka mies todellisuudessa olekaan ollut alkoholisti) ja miehen tapa murtaa englanlantia on erilainen ja persoonallinen elokuvahistoriassa.

Elokuvassa on paljon voimakkaita tunteita, joista liian harvoin päästään nauttimaan.

teksti: © 2000 Raimo Miettinen