Three Cedarsin pikkukylä Arkansasissa. Hannah Jessop (Henrietta Crosman) asuttaa pientä taloaan yhdessä poikansa Jimmyn (Norman Foster) kanssa. Yhteiselo on ollut auvoista aina viime aikoihin asti, mutta Jimmyn alettua tapailemaan naapuritalon Marya (Marian Nixon), ovat äidin ja pojan välit viilenneet – äiti näet pelkää Jimmyn hylkäävän hänet tytön vuoksi.

Vuosi 1933 oli ensimmäinen ”suuri menestysvuosi” John Fordille sitten mykän kauden. Ford oli viettänyt edellisvuoden kiertolaisena tehden elokuvat niin Universalille kuin M-G-M:llekin, kunnes palasi takaisin Foxille kahden lupaavan aiheen innostamana. Ensimmäinen, kesällä 1933 ensi-iltansa saanut melodraama Naisen tie kertoo maailmansotaan liittyvän amerikkalaisnuorukaisen kovapintaisesta ja ylpeästä äidistä, joka itsekkyydellään aiheuttaa paljon harmia ja surua niin itselleen kuin läheisilleenkin.

Ford kuvasi useassa elokuvassaan perhettä, jonka ylläpitävä voima ja sisältä säteilevä lämpö olivat lähtöisin perheen äidistä – kukapa ei muistaisi Neljän pojan (1928), Vihan hedelmien (1940) tai Vihreä oli laaksoni (1941) klassikoiden äitihahmoja? Jo pelkästään tämän vuoksi Naisen tie on mielenkiintoinen tuttavuus, sillä siinä äiti esitetään kaikkea muuta kuin ylväänä ja sydämellisenä hahmona. Hannah Jessop on aikuistuvaan poikaansa itsepintaisesti takertuva vanhus, joka kertoo poikansa rakastetulle jopa ”näkevänsä Jimmyn ennemmin kuolleena kuin tämän kanssa”.

Fordin varhainen äänielokuvatuotanto on jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle, ensimmäisinä merkittävinä elokuvina tunnutaan usein pitävän Will Rogersin kanssa filmattuja kolmea tarinaa (Doctor Bull, Tuomari Priest, Jokilaiva). Tämä on harmillista, sillä varsinkin Naisen tie on vahva ja tasapainoinen kokonaisuus, joka vain korostaa Fordin mainetta usean lajityypin taiturina. Kerronnan tempo lipsahtaa paikoittain hieman pitkästyttäväksi, mutta George Schneidermanin ensiluokkaiset kuvasommitelmat sekä William Darlingin hoitama lavastuspuoli kompensoivat kerronnan pikkuvirheitä oivasti.

Moitteen sanaa ei ole näyttelijöissäkään. Ford halusi pääosaan vanhan ystävänsä Mae Marshin, mutta studion mielestä mykän kauden tähtiin lukeutunut Marsh ei ollut sopiva rooliin, joten pääosa annettiin Henrietta Crosmanille. Hän on loistava valinta, sillä Crosmanissa on rooliin vaadittavaa kovapintaisuutta ja sitkeyttä, jota Marshin kaltainen pehmeämpiä arvoja edustava näyttelijä ei välttämättä olisi saanut uskottavasti tuotua julki. Hienon roolisuorituksen tehneen Crosmanin rinnalle nousevat Marian Nixon Jimmyn rakastettuna sekä Lucille La Verne (Orpolapset, 1921) kolme poikaansa sodassa menettäneenä rouva Hatfieldina. Naisen tie on niin kokonaisvaltaisesti naiselokuva, että vähäisissä sivuosissa esiintyvistä miesnäyttelijöistä ei ole näiden kolmen taiturin haastajiksi.

Teksti: © 2009 Kari Glödstaf