Helsingin olympiavuosi 1952 oli John Fordille hyvin kaksijakoinen. Vaikka Vaitelias mies (The Quiet Man) oli menestys, ei samaa voi sanoa sen enempää Kapteeni Flaggista (What Price Glory) kuin Ja aurinko paistoi (The Sun Shines Bright) –elokuvastakaan. Ei ihme, että Ford alkoi olla melkoisen kyllästynyt koko elokuvan tekemiseen. Hän tarvitsi uutta menestyselokuvaa, joka palauttaisi hänet taas pinnalle.

Apuun tuli Metro-Goldwyn-Mayer, joka tarjosi Fordille ohjattavaksi Afrikkaan sijoittuvan ihmissuhdedraaman, uusintaversion 1930-luvun alussa valmistuneesta elokuvasta Saigonin kaunotar (Red Dust, 1932). Ford suostui mukisematta, sillä uusi elokuva tarjosi paitsi eksoottisen kuvausmiljöön – Mogambo kuvattiin suurelta osin Keniassa ja Ugandassa – myös nimekkään näyttelijäryhmän, jonka ansiosta elokuvaa saattoi pitää jo etukäteen tulevana menestyselokuvana.

Mogambon päähenkilönä on villieläimiä sirkukseen pyydystävä Victor Marswell (Clark Gable), jonka rauhalliseen elämään tulee äkkimuutos, kun muuan Eloise Kelly (Ava Gardner) tupsahtaa hänen leiriinsä. Eloise on tosiasiassa tullut tapaamaan paikallista maharadjaa, joka on kuitenkin lähtenyt muille maille ja jättänyt naisen oman onnensa nojaan. Marswell ja Kelly kokevat romanssin, mutta siitä huolimatta nainen lähtee kotimatkalle. Pian Marswellin luo saapuu nuori tutkija (Donald Sinden) mukanaan kaunis vaimonsa (Grace Kelly). Samaan aikaan myös kotimatkalle lähtenyt Kelly palaa takaisin leiriin. Hän on edelleen rakastunut Marswelliin, joka alkaa kuitenkin piirittää tutkijan vaimoa.

Mogambo menestyi lippuluukuilla erinomaisesti ollen tällä saralla Fordin suurimpia saavutuksia. Menestys selittyy suurimmalta osin kuuluisalla näyttelijäkolmikolla, sillä elokuvallisesti Mogambo on varsin keskiverto teos. Se on kepeästi etenevää, leppoisaa ihmissuhdedraamaa, joka kyllä toimii hyvin miltei kahden tunnin kestonsa ajan, mutta ei tarjoa sen suurempia elämyksiä. Hienointa Mogambossa on Robert Surteesin ja Freddie Youngin Technicolor-kuvaus. Huomattavaa, joskin aikakaudelle tyypillistä sen sijaan ovat eläimien ”esittelyjaksot”, joilla ei välttämättä ole juonen kanssa mitään tekemistä.

Vaikka tarina ei syvällinen olekaan, on asiansa osaavien näyttelijöiden työskentelyä ilo katsoa. Clark Gablessa on tuttua charmikkuutta vielä vanhoilla päivilläänkin, eikä huomautettavaa ole viileän oloisessa Grace Kellyssäkään, vaikka en ole hänestä koskaan pahemmin välittänytkään. Ava Gardnerissa on tyylikkyyttä vaikka muille jakaa ja huolimatta siitä, että Ford halusikin Maureen O’Haran hänen tilalleen, ei Gardnerin roolisuorituksessa ole mitään valitettavaa. Hyvää Mogambossa on myös se, että Fordin elokuvien tyypilliset farssijaksot loistavat poissaolollaan.

Suurella budjetilla tehty Mogambo on puhdasverinen viihde-elokuva, yrittämättäkään olla mitään syvällisempää. Kokonaisuus on toimiva, eikä elokuvassa suurempaa valittamista olekaan. Mikäli safarielokuvat kiinnostavat, kannattaa katsastaa Howard Hawksin hieno Hatari! (1962), jossa pääosaa esittää John Wayne.

Teksti: © 2009 Kari Glödstaf