Satojen ottojen ja transgressiivisten teemojen miehenä tunnettu David Fincher on kaikkella kunnioituksella ansainnut 30 vuodessa paikkansa pahamaineisten perfektionistien pantheonissa. Psykologisen jännityksen ja rakenteen kääntävien juonellisten twistien pedantti mestari valikoi projektinsa tarkoin, työskentelee harvoin saman käsikirjoittajan kanssa kahdesti ja ehkä kyseenalaisinkin keinoin puristaa väsyneistä näyttelijöistä epämukavuusalueella aitoja, raakoja tunnereaktioita.

Tinkimätön visio vaatii aikansa, tosin ei aivan niin kauan varhaisella Terrence Malickilla tai myöhäisellä Stanley Kubrickilla, haastatteluista kieltäytyneitä ja julkisuutta karttaneita erakoita kumpikin. Fincher on ehtinyt tehdä vuodesta 1992 "vain" yksitoista kokopitkää elokuvaa sekä tuottaa ja ohjata jaksoja Netflixin poliittiseen lippulaivatrilleriin House of Cards, sarjamurhaajia profiloivaan Mindhunteriin sekä aikuisten animaatioantologiaan Love, Death & Robots.

Tuloksena kuitenkin syntyy tekniseltä toteutukseltaan taiturimaisia teoksia, jotka keräävät palkintoja, huippuarvosteluja ja tuntuvat joka kerta odotetuilta tapauksilta, vaikka henkilöt yhteiskunnan pimeän puolen viimeiseen asti mietityssä av-maailmassa jättävät valheellisen verhon takaa kylmemmäksi kuin karboniittiin jäädytetyn Han Solon. Pakkomielteiden omaäänisestä kapinallisesta on tullut yksi Etelä-Kalifornian kukkuloiden kysytyimmistä nimistä.

Fincher ei harrasta lämmintä, lempeää ja hempeää, vaan hämärästi valaistuja, väreiltään viileitä ja tunnelmaltaan hyytäviä, maskuliinisuuden ja konsumerismin korkeakontrastiseen mikroskooppiin asettavia noir-tarinoita sairaalloisiksi käyneistä ihmissuhteista vailla konventionaalista loppulaukkaa auringonlaskuun. Ohjaajaa on helppo pitää, osin perustellusti, melkeinpä morbidina kyynikkona, joka näkee maailman lohduttomana, mätänä, rikkinäisenä, täynnä rikollisia ja tappajia (Seitsemän, Panic Room, Zodiac, The Girl with the Dragon Tattoo), selkäänpuukottajia (The Social Network) sekä manipulaattoreita (Gone Girl).

Kaiken synkkyyden ja vaikenemattomien huutojen alta löytyy silti viiltävää ironiaa sekä laskelmoitua, yli elokuvan illuusion itävää toiveikkuutta. Optimismi sen enempää kuin eksploitaatiokaan ei tätä apatian airutta kuvaa. Jos Fincher jotakin on, niin sitten realisti, jolla on lahja nähdä maailma samaan aikaan sellaisena kuin se kauheimmillaan on ja millainen se kaunopuheisimmillaan voisi olla.

Vaikka pimeät voimat vaikuttavat voittaneen ihmisessä ja järjestelmässä, ei se tarkoita, etteikö Fincher uskoisi pelastuksen potentiaaliin, mahdollisuuteen oppia ja uudistua. Yleensä jokin anarkistinen komponentti yrittää horjuttaa ja hajottaa korruptoituneen nykysysteemin. Päähenkilöiden tilanne voi tulevaisuudessa parantua, todennäköisesti kuitenkaan ei. Valmiiden vaihtoehtojen sijaan Fincher esittää jatkokysymyksiä.

Ennen pitkää jokaisen asemansa pönkittäneen auteurin uralla koittaa romanttinen hetki ohjata elokuva omaksi iloksi, usein laajemman lähestyttävyyden kustannuksella. Toiset tekevät sen vertauskuvallisemmin kuin toiset.

Christopher Nolan sijoitti elokuvanteon prosessin palat Inceptionin insinöörimäisesti suunniteltuihin unitasoihin ja alitajunnan sokkeloihin halukkaiden bongattaviksi, eriskummallinen miniatyyrimaakari Wes Anderson dokumenttiparodiana Steve Zissoun vedenalaiseen maailmaan. Coenin veljesten Hail, Caesar! ja Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood lämpiävät pakostakin sisäänpäin, koska hengittävät naureskellen ja nautiskellen kultaisen osavaltion historiaa.

Äkkiseltään äärimmäisen nostalgista rakkauskirjettä Hollywoodin studiokauden huippuvuosille 1930-45 ei ensimmäisenä yhdistäisi David Fincheriin, kivuliaan kurkistuksen Citizen Kanen kulisseihin kylläkin. Mustavalkoinen Mank on ennen muuta suunnattoman henkilökohtainen intohimohanke, josta ohjaajan vuonna 2003 edesmennyt isä Jack kynäili version jo 90-luvulla. Tuolloin elämäkertaelokuva alkoholisoituneesta kehäraakista, kuuluisasta käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczista ei toteutunut Kevin Spaceyn ja Jodie Fosterin kanssa, mutta nyt nuorempi Fincher ja Eric Roth luovuttavat tekstin hienoisesta hiomisesta huolimatta valkokankaalle yksin isän nimissä.

Neljännesvuosisadan olemassaolostaan valtaosan rahoitusvaikeuksissa räpiköinyt RKO Pictures antoi vasta 24-vuotiaalle Orson Wellesille esikoiseensa täyden taiteellisen autonomian. Vapaat kädet ja totaalisen kontrollin saanut nuori nero ohjasi, tuotti ja näytteli miljoonaperijä Charles Foster Kanen pääroolin häikäisevin seurauksin.

Kun todelliset cinefiilit ja alan ammattilaiset listaavat kaikkien aikojen parhaita elokuvia, keikkuu Citizen Kane (1941) säännönmukaisesti äänestysten kärjessä. Aikarakenteen rikkovassa kertomuksessa megalomaaninen, ahneuttaan ja itsekkyyttään yksin kuoleva sanomalehtimagnaatti haikailee kyltymättömästi mäenlaskua halvalla Rosebud-puukelkalla, embleemiä huolettoman varhaislapsuuden kadotetusta Edenistä, ennen kuin pankki riisti satumaisen kauniin Xanadu-linnan tulevan mediakeisarin äitinsä turvallisesta sylistä.

Puhtaasti teknisenä voimanponnistuksena elokuvakoulujen analysoiduimpiin kuuluvaa klassikkoa ei voikaan kuin ihmetellen ihailla, vaan vaikeampi sisällön ja muodon täydellistä liittoa amerikkalaisesta vieraantumisesta on varsinaisesti rakastaa. Kunniaa kärkkyneen itsevaltiaan osuudesta Oscar-käsikirjoitukseen on kiistelty kunnolla siitä asti, kun The New Yorkerin vaikutusvaltainen kriitikko Pauline Kael julkaisi vuonna 1971 esseensä "Raising Kane", jossa piti Wellesin panosta Mankiewiczin raapustamaan plariin minimaalisena, miltei olemattomana.

Mank kallistuu näkemyksessään selvästi Kaelin kannalle. Fincher, joka vielä Alien 3:n aikoihin vannoi vastaavien tuottajien ikävän vedätyksen jäljiltä "ottavansa ennemmin paksusuolen syövän kuin ohjaavansa enää elokuvia", samaistuu hengenheimolaisena ja sukulaissieluna säälimättä Mankiewicziin, siinä missä suolaamaansa Mark Zuckerbergiin Facebook-leffa The Social Networkissa.

Kompromisseihin taipumatonta, mutta samalla kahlitsevan koneiston pinnallista hyväksyntää hakevaa ulkopuolisten hovinarrien kolmikkoa sitoo kyky nähdä läpi filistiinien falskin fasadin sekä rohkeus paljastaa ympäröivän yhteiskunnan tekopyhyys, jopa läheisten menettämisen uhalla. Aseinaan äly ja kuiva huumori he panevat kampoihin, puolustautuvat ja varjelevat persoonallisista maailmankuvistaan kumpuavia luomuksia.

Tietenkin idean matka Mankin silmäkulmasta valmiiksi elokuvaksi, universaaliksi ja vallankumoukselliseksi mestariteokseksi, jonka meriitteihin ajan syömähammas ei millin vertaa pure, on pitkä ja hikinen. Olisi naiivia väittää toisin. Kun teksti taasen on hyvä, ei näyttelijän tarvitse näytellä mitään muuta. Voi vain tarjota ohjaajalle erilaisia tulkintoja ja ammattitaitoa muovattavaksi. Vähitellen kunkin näyttelijän yksilöllinen tyyli syntyy lukemattomista mahdollisista valinnoista kunkin repliikin risteyksessä, painotuksista lauseen sisällä.

Herman J. Mankiewicz, joka elokuvassa kuuliaisesti tottelee myös lempinimiä Herm, Hermie ja Manky, aloitti kirjoittajanuransa Chicago Tribunen kansainvälisenä kirjeenvaihtajana Berliinissä. Näytelmäkirjailijaksi ja käsikirjoittajaksi Manki siirtyi 20-luvun lopulla ja 30-luvun alussa New Yorkin kulttuuritoimittajan tehtävistä. "Tohtori" fiksasi kuntoon muun muassa Ihmemaa Ozin. Hermanin nuorempi veli Joseph L. Mankiewicz oli niin ikään ykköskyky, joka koppasi parhaan ohjauksen ja alkuperäiskäsikirjoituksen Oscarit kahdesti putkeen hienostuneen purevista draamoistaan Kirje kolmelle naiselle ja Kaikki Eevasta. Pojanpoika Ben tunnetaan puolestaan Turner Classic Movies-kanavaketjun juontajakasvona.

Elokuvan alkaessa keski-ikäisen Mankin (Gary Oldman) elämä on vapaassa pudotuksessa. Hollywood hyljeksii tanakkaa ja liikuntakyvytöntä juoppoa, joka jalka kipsissä puhelee kuin olisi lakonisine sukkeluuksineen jämähtänyt Algonquinin Pyöreän Pöydän intellektuelliin lounasseuraan. Kun radion ja Broadwayn autoritaarinen wunderkind Welles (Tom Burke) avoimella valtakirjallaan tarjoaa auto-onnettomuudesta toipuvalle Mankille tilaisuutta vetäytyä Victorvillen ranchille Mojaven aavikolla, Paramountin entinen pääkäsikirjoittaja näkee tilaisuuden jättää pysyvä jälki.

Kaitsijoiksi lähtevät Wellesin luottomies John Houseman (Sam Troughton), natseilta pelastettu saksalainen sairaanhoitaja Frieda (Monika Gossmann) sekä brittiläinen sihteeri ja konekirjoittaja Rita Alexander (Lily Collins), jolle Mank sanelee magnum opuksensa kappaleet. Raitistu ja "kirjoita siitä, minkä tunnet". Siinä ohjeet. Sitten Welles jääkin soittamaan toista viulua puhelimen päähän. Minkään ei pitäisi häiritä kahden kuukauden tiukkaa deadlinea, eihän?

Huolimatta Ritan valvovasta katseesta ja varotoimenpiteistä Mankin onnistuu naukkailla neuvoa-antavia viinaryyppyjä. Ja kuitenkin Mankin mieli pysyy alkometriä huoneen toiselta laidalta heilauttavassa tuiskeessakin kirkkaampana kuin kenenkään muun. Stereotyyppinen käsikirjoittaja on joko sosiaalisesti kömpelö sivustatarkkailija tai tyhjän paperin kammoa viskillä ja itsetuholla lääkitsevä ihmisraunio, jonka kärsivä vaimorukka kärrää sänkyyn. Mank titaanimaisen sprintin päätteeksi jälkimmäistä laatua. Vanhasta Hollywoodista on kaukana prosessin moderni komiteamaisuus, jossa fläppitaulut peittyvät post-it-lapuista ja punaisesta villalangasta.

Klassisessa tragediassa sankari tuhoutuu, koska sortuu hybrikseen. Hyökkäys Hollywoodin anteliainta mesenaattia, keltaisen sensaatiojournalismin isää ja Kanen esikuvaa William Randolph Hearstia (Charles Dance) vastaan vaikuttaakin alkuun ammatilliselta itsemurhalta. Sympaattisen sankarin pikkumainen kostokiertue tarvitsee Tywin Lannisteria liippaavan julman ja narsistisen glamour-roiston. Kiinnostavin kemia kipinöi Mankin ja Hearstin riemukkaan kuplivan showgirl-rakastajattaren, brooklyniläisblondi Marion Daviesin (Amanda Seyfried) välillä. Platonisessa suhteessa on juuri sopiva annos kiusoittelevaa flirttiä.

Mank kuvaa elokuvan vaikutusta yhdysvaltalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin taiteenlajina, ei teollisuudenalana. Taiteen valjastamista propagandan käyttöön unelmatehtaan puolue- ja sosiopoliittisessa pelissä ei voi välttyä vertaamasta tämän päivän valeuutisiin. Pirullisen kudelman sivujuonessa Hearst ja MGM:n konservatiivit mustamaalaavat radikaalia sosialistikirjailija Upton Sinclairia (Bill Nye the Science Guy), joka vuoden 1934 vaaleissa pyrkii Kalifornian kuvernööriksi republikaanien Frank Merriamin virkaan.

Luoviessaan Hollywood-hierarkian suorapuheisena sinttinä sisään ja ulos langenneen La La Landin konttoreissa, naamiaisissa ja pokeripöytien sikarinsavussa Mank tulee kritisoineeksi niin sosialismia, kommunismia kuin fasismia. Eliitti keskustelee Euroopan diktatuurista viileän välinpitämättömänä, keskittyen ennemmin tukemaan taloutta kuin vastarintaliikettä. Kuka hullu nyt Hitleriä kannattaisi? No, yli 40 miljoonaa saksalaista. Kuulostaako tutulta?

Moralisti pilkkaa kärkevästi eritoten Metro-Goldwyn-Mayerin moukkamaista pomoa, tähtiä riistävää Louis B. Mayeria (Arliss Howard), joka ei voi sietää Hearstia huvittavan Mankin liberaaleja näkemyksiä. Keskellä 30-luvun lamaa Mayer pyytää työntekijöitään samaan aikaan leikkaamaan palkkojaan ja lahjoittamaan republikaanien kampanjakassaan, vaikka itse viettää ylellistä elämää entiseen malliin. Citizen Kane varoitti ahneuden kapitalistisen hyveen tekevän meidät tyhjiksi sisältä. Fincher toistaa samaa viestiä keskiluokan empatiakyvyttömyydestä työväkeä kohtaan.

Citizen Kanessa takaumat soljuvat saumattomasti ja orgaanisesti, mutta Mankissa sama kerronnan rakenne osoittelevine otsakkeineen ontuu kohlona kikkana vuoteenomalle protagonistille paeta draamallista umpikujaa. Ajassa edestakaisin hyppivässä tarinassa yhtenäisintä on formaalien elementtien kursorinen estetiikka, pyhä pyrkimys absoluuttisen autenttiseen periodi-ilmeeseen. Fincher on kertonut tavoitelleensa vaikutelmaa "filmiaarteesta Martin Scorsesen kellarissa matkalla restauroitavaksi".

Ääntä on kompressoitu. Vanhoilla mikrofoneilla nauhoitettu musiikki sihisee ja särisee. Oscar-palkitut säveltäjät Trent Reznor ja Atticus Ross luopuvat post-industrialistisesta syntikka-ambientista ja jazzaavat vaskilla ja jousilla. Ensikertalaisen Erik Messerschmidtin monokromaattista kuvaa on pehmennetty ja naarmutettu keinotekoisesti krakeloidun utuiseksi. Polttomerkki pilkistää oikeassa yläkulmassa, kun koneenkäyttäjän pitää vaihtaa kela projektoriin.

Mank on tuotantosuunnittelun juhlaa, täynnä ikimuistoisen kauniita kuvia seinälle nostettavaksi ja rikkaita yksityiskohtia pääsiäismunineen poimittavaksi. Donald Grahamin rakennelmista majesteettisin täytyy olla Hearstin kartanon ruokasali, jossa Citizen Kanen varjot näkyvät ja henkilöt elokuvan kiimapisteessä määrittyvät.

Valitettavasti anakronistinen teknologia, esimerkiksi mekaaninen kuvanvakain sekä Citizen Kanen 1.37:1-kuvasuhteen sijaan ultraleveä 2.20:1, ei aivan kanna maaliin, vaan tekee kuvasta litteän. Miksi ylipäänsä imitoida filmin tunnelmaa ja tekstuuria superresoluution digitaalisella kameralla? Kaiketi siksi, että kontrollifriikin Fincherin frigidillä metodilla filmille kuvaaminen olisi yksinkertaisesti liian kallista sekä fyysisesti mahdotonta. Substanssi sanelisi toteutustavan.

Kameranliikkeitä myöten 40-luvun visuaalisuudesta ammentava Mank kieltämättä kärsii pieneltä ruudulta kotisohvalla katseltuna. Voisi luulla, että rajoitettuun valkokangaslevitykseen on syypäänä covid-19-pandemia, joka on kurittanut altistumisten ja tartuntojen nollalukemiin nähden kohtuuttomasti ja epäoikeudenmukaisesti elokuvateattereita sekä pakottanut studiot peruuttamattomasti uudistamaan bisnesstrategioitaan vaihtoehtoisia esitysalustoja etsimällä.

Mutta Fincherille ajatus digitaalisesta julkaisusta oli aina ensisijainen, koska aihe ei ikinä tulisi haalimaan yleisömassoja. Valtavirran viihde-eliittiä houkutteleva Netflix tarjoaisi taalat ja työrauhan. Alfonso Cuarónin Roman omaelämäkerralliset meksikolaismuistelmat sekä Scorsesen uran kolmessa ja puolessa tunnissa summaava menneen maailman voimakkaiden miesten mafiaeepos The Irishman todistivat viimeistään kiistatta suoratoistojätin gaalakelpoisuuden ja -kypsyyden, vaikka elokuvateatterin unelmatemppelin perinteisen yhteisöelämyksen ylivoimaisuuden puolustajat trendiä protestoivatkin.

Ymmärrettävästi Mank ei kaikille maistu. Se vaatii paloittelua, pureskelua, palaamista, haastamista. Pysyäkseen kärryillä siitä, kuka kukin on, ei edellytetä pitkän oppimäärän elokuvasivistystä Hollywoodin ikivihreistä, mutta ei ennakkotiedoista haittaakaan ole. Ainakin Citizen Kane kannattaa katsoa pohjalle ehdottomasti kokomittaisena, eikä minään vartin YouTube-tiivistelmänä. Tuplanäytös kuitenkin palkitsee epäilevän Tuomaan istumalihastreenin, kun pienellä ponnistelulla pääsee seuraavassa pubivisassa teeskentelemään kaveriporukan suvereenia elokuvatietäjää.

Saattavat siinä silmätkin alkaa onnekkaasta vahingosta vastedes tuikkia vanhoille mustavalkoelokuville. Mikäli Fincher-faneilla tai muilla ilmenee rakeisia sivuvaikutuksia, suosittelen Robert Siodmakin ohjaamaa ja Mankin rustaamaa Tulta ja tuhkaa kera Gone Girlin sekä Wellesin sovitusta Franz Kafkan romaanista Oikeusjuttu joko The Gamen tai Fight Clubin kanssa.

Teksti: 2021 Samu Oksanen