Otokset ovat ohikiitäviä, liittyvät toisiinsa kuin revityn paperin palaset. Valo siivilöityy kaupungin rakenteiden väleistä. Kuvakerronta, leikkaus etenkin, on mestarillista Jacques Audiardin ranskalaisen rantakaupungin henkisille laitamille sijoittuvassa tyyliltään realistisessa, mutta käsikirjoitukseltaan lyyrisessä kertomuksessa Luihin ja ytimiin.

Audiardin työt ovat olleet tummia ja miehisiä. Erinomainen Profeetta sijoittui vankilan ahtaiden seinien ja väkivaltaisten valtakampailujen väliin. Nyt ohjaaja halusi kertoa tarinan, jossa on nainen ja valoa.

Se on tietysti suhteellista, sillä Marion Cotillardin onnettomuudessa raajarikoksi jäävän huvipuistovalaskouluttajan vastapari on pennitön, yhtäkkinen yksinhuoltajaisä (Matthias Schoenarts), joka kommunikoi maailmalle rystystensä kautta. Miesten kurjan perinnön teema on yhä läsnä isän ja pienen pojan suhteessa.

Yksi läpäisevistä vertauskuvista on valo. Onnettomuuden jälkeen se polttaa kirkkaana. Tavanomaisesti valo edustaa parantumista, mutta tässä se kuvaa myös häpeää ja muiden katseita. Kerronta on kieleltään vahvasti elokuvallista.

Vedellä on elokuvassa vielä tärkeämpi paikka. Sen voisi sanoa olevan elämän kudelman alkuainetta, joka upottaa ja nostaa päähenkilöitään sekä jäätyy heidän välilleen. Karkea mies, jonka kädet vaivoin taipuvat hellyyteen, saa siltä oman oppituntinsa.

Poika putoaa veden varaan, vajoaa jään alle. Isä lyö kätensä, satuttamisen työkalut murskaksi päästääkseen läpi. Jää ei anna periksi. Kuva on tavattoman voimallinen. Uskaltaisin jopa verrata sitä Bressonin Taskuvarkaan ikimuistoiseen hengelliseen finaaliin, vaikka perille onkin päästy eri reittiä.

Luihin ja ytimiin on yhteiskunnallisesti ajankohtainen seuratessaan alemman sosiaaliluokan kamppailuja ja virheitä tuomiotta, ihailematta. Se sanoo Renoirin hengessä, että kaikilla on syynsä. Tämän Länsi-Euroopan unohtaman todellisuuden kuvaus on Audiardin erikoisalaa.

Hahmoja ei lukita paikoilleen, niillä on lukemattomia puolia. Sekä Cotillard – väärissä käsissä patetiaan kaatuvan hahmonsa kanssa – että härkämäinen Schoenarts pitävät päähenkilönsä arvoituksellisina kuin todelliset ihmiset. Ja vaikka käsikirjoituksen melodramaattinen asetelmallisuus on ilmeistä paperilla, sen naturalistinen toteutus vakuuttaa emotionaalisesta totuudesta.

Kuten Profeetta, Luihin ja ytimiin päättyy jokseenkin voitokkaissa tunnelmissa. Oikean kokoiset kuvat ja tarinan voimakkaat kontrastit jäävät kuitenkin kummittelemaan mieltä.

Teksti: 2012 Aleksi Salonen

Elokuva nähtiin myös osana vuoden 2012 Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalia. Lue festivaaliraportti »