Geofrey Rushin ja Oscar-suosikki Colin Firthin suoritukset piristävät katsojia kosiskelevaa brittidraamaa. Keskeinen ja kiehtova ongelma, valtionpäämiehen puhevika, olisi toisen ohjaajan käsissä noussut eri tasolle.

David Seidlerin käsikirjoittama tositarina änkyttävästä kuninkaallisesta radion ja suurten poliittisten puhujien aikakaudella on täynnä potentiaalia. Historiallisen referenssin vuoksi sen on noudatettava tiettyjä käänteitä, mutta painotuksiin jää paljon tulkinnallista tilaa.

Ohjaaja Tom Hooper varioi englantilaisen laatudraaman kerrontaa kuvallisella leikittelylllä, kuten kalansilmäobjektiiviotoksilla sekä erikoisilla rajauksilla ja kuvakuvakulmilla. Se on paitsi tarpeetonta myös haitallista ornamentteja kaipaamattomalle tarinalle. Hetkin historiallisesti ylitiedostava dialogi ja liian leikkisäksi yltyvä tunnelma vievät elokuvaa feelgood-draaman suuntaan.

Pääkaksikolle on varattu paljon tilaa. Kuningas Yrjö VI:n (Firth) puheterapeutista psykologiksi kehittyvän Rushin rooli on hauska ja kahdesta helpompi. Rush on lämmin, mutta Firthin lapsuudessa nujerretun kuninkaallisen hahmossa on todellista haastetta ja syvyyttä. Puhevammasta lapsekkaisiin raivokohtauksiin, vastenmieliseen elitismiin, rakastavaan isään ja puolisoon; Firth luo kuninkaasta harvinaisen pyöreän, ymmärrettävän, muttei täysin pidettävän ihmisen.

Kuninkaan elokuvan päättävä puhe Toisen maailmansodaan aattona on ladattu paatoksella. Sitä rakennetaan kansallisella symboliikalla, otoksilla ihmisistä radioidensa äärellä, Timothy Spallin Churchillin vierailuilla, dokumenttikatkelmilla Hitleristä ja Beethovenin Seitsemännellä sinfonialla. Puheen hetki on katarttinen.

Itsessään voimallinen pohjavire häpeän tuoman kyvyttömyyden lyömisestä on turhaan koristeltu perinteisin, nationalististaantumuksellisin sävyin. Yhden karismaattisen johtajan korvaaminen toisella ei ajatuksena ole kestävä. Churchillin, entisen ja tulevan siviilientappajan palvonta ei auta asiaa.

Aidosti transendentaaliseen lopetukseen olisi vaadittu pidättyvämpi ja epäkaupallinen valmistelu. Viihteelliset, konservatiiviset painotukset vaimentavat Kuninkaan puheen. Universaalin emansipaation voitonhuudon sijaan teatterissa kaikuu poliittisesti korrekti historian jälkikirjoitus.

Teksti: © 2011 Aleksi Salonen