”Avauksia yrityskulttuuriin” voisi toimia alaotsikkona Lars von Trierin kipeälle farssille Koko homman pomo (2006). Välityön tai tyyliharjoitelman sijaan se on sataprosenttista Trieria, vähintään yhtä korkeaoktaavisesti nykyaikaan kytkettynä.

Perusasetelma on absurdi. Tanskalaista it-alan yritystä ollaan myymässä islantilaisille. Ilmassa on suuren kuplan tuntua, raha polttaa näppejä. Edes työntekijät eivät tunnu tietävän, mikä on firman toimenkuva. Ollaan siis ”uuden työn” lähteillä.

Lafkan pomo on sumuttanut työntekijöitä kertomalla, kuinka isoin pamppu asuu Yhdysvalloissa. Kyse on pelitilan raivauksesta. Hän on kanavoinut työyhteisölle ominaisen pomokritiikin olemattomaan kohteeseen. Myös arendtilainen käsite pahuuden arkipäiväisyydestä siirretään yrityksen kasvottomaan hierarkiaan.

Seuraa kurjistumisteorian alkeita. Pomo on tienaamassa työläisten panoksesta. Hän palkkaa sylkykupiksi muuttuvan teatterinäyttelijän esittämään ”koko homman pomoa”, kauppojen ajaksi kotimaahansa palannutta Amerikan jehua.

Neuvottelut hullun islantilaisen kanssa venyvät. Valepomon ja työntekijöiden välille syntyy tunneside. Tilanne päätyy vapaaseen pudotukseen: valepomo huseeraa ympäristössä, jossa hänet tunnetaan vain arveluttavista sähköposteista. Komiikka syntyy väärinkäsityksistä, ennakkoluulojen törmäyksistä ja näyttelijän luontaisesta egoismista.

Oikea pomo on toiminut häpeilemättömästi hajottaen ja halliten. Kaikki on verhottu käskyjen noudattamiseksi. Valtaa ei voi jakaa, pomo on sekä kuningas että narri. Umpikujasta pääsee vain lisäämällä tasoja ruokaketjuun: piinapenkistä pois haluava valepomo valehtelee hänkin tottelevansa ylempää tulevia käskyjä.

Trierilta löytyy sosiologista silmää, aina. Pomo on status. Eräskin nainen heittäytyy valepomon jalkoihin, koska uskoo stereotyyppiseen kuvaan pomosta sovinistisena, maskuliinisena toimijana. Nainen toteuttaa korkean tason miehellä seksifantasiansa, vaikka mies on oikeasti, tämän yhteisön ulkopuolella, keskinkertainen näyttelijä.

Huumori on kuivaa, understatementia. Trier, tämän absurdin näytelmän lavastaja, käsikirjoittaja ja ohjaaja, heittää väliajoin kommenttia kulisseista. Hän tuo röyhkeästi julki, kuinka hän kontrolloi kuvakulmia, juonenkäänteitä ja sivuhahmoja — kaikkea, sillä kaikki on ennalta määrättyä, fuulaa.

Lopetus pelaa juuri illuusion luonteella, jonka konkari Trier on. Yrityksen valtakirjan omaava valepomo ei tiedä, kuinka tilanteen ratkaisisi. Myisikö firman vai ei, heittäisikö ihmiset pihalle vai pelastaisiko työpaikat? Hän kertoo näyttelevänsä pomon roolia, vastaus on löydettävä hahmon sisältä.

Elokuvan normaalisti hakemaa uskottavuutta rikotaan. Valepomo toimii mielivaltaisella tavalla. Hän on luomus, sepitettä. On aivan sama, mitä mies tekee. On aivan sama, miten teos päättyy. Nähty ei ole kuitenkaan totta.

Takomisesta huolimatta katsoja haluaa teoksen päättyvän onnellisesti, hyvässä hengessä ja tervettä moraalintajua ilmaisten. Vaikka elokuva ei ole totta, ei edes elokuvan sisäisessä maailmassa. Ja aivan lopuksi Trier vielä itse kertoo suhtautuvansa elokuvaan välinpitämättömästi.

Silmänkääntöä yhtä kaikki, ja tarkasti mitoitettua.

Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen