Quentin Tarantino antaa tunnetusti odottaa tuotoksiaan. Hätäisyydestä amerikkalaisohjaajaa ei voi ainakaan syyttää, sillä omia täysipitkiä elokuvia hän on ohjannut 12 vuodessa vain viisi: Reservoir dogs 1992, Pulp Fiction 1994, Jackie Brown 1997, Kill Bill vol. I 2003 ja Kill Bill vol. II 2004. Vaikka odotukset olivat korkealla itse kullakin, tällä kertaa monien odotukset tulevat päättymään karvaaseen pettymykseen. Kill Bill vol. I tulee todennäköisesti miellyttämään vain kovimpia Tarantino-faneja.

Tarina on jälleen kerrottu tavanomaisesta kerronnasta poikkeavaan Tarantino-tyyliin, eli elokuva kerrotaan erillisten lukujen kautta, joka ei noudata perinteistä kronologiaa. Heti aluksi tapaamme kostoretkillään päähenkilön Black Mamban (Uma Thurman, jonka on tarkoitus olla spagettiwestern-tyylisesti “mies vailla nimeä”). Pian myös opimme, miksi Black Mamba on niin suivaantunut: neljä vuotta aikaisemmin häntä ammuttiin päähän ja hänen sulhasensa tapettiin juuri ennen kuin heidän piti mennä naimisiin. Samassa hötäkässä hänen lapsensa varastettiin hänen kohdustaan.

Sittemmin hän herää sairaalasta oltuaan neljä vuotta koomassa, ottaa jalat alleen ja lähtee jakamaan tuomiotaan viidelle henkilölle, jotka olivat vastuussa tapahtuneesta: Billille (David Carradine), Cottonmouthille (Lucy Liu), Copperheadille (Vivica A. Fox), Side Winderille (Michael Madsen) ja California Mountain Snakelle (Darryl Hannah). Oudot nimet ovat heidän koodinimiään ja he kaikki ovat oudon Deadly Viper Assassination Squadin jäseniä, kuten myös Black Mamba aikoinaan. Tässä ensimmäisessä osassa katkeraa koston hedelmää saavat maistaa Cottonmouth ja Copperhead. Loput kolme on säästetty toiseen osaan.

Kill Bill Vol. I on selkeästi Tarantinon kunnianosoitus Hong Kong -elokuville ja italowesterneille. Ikävä kyllä molempia on tyydytty vain kopioimaan saamatta aikaan mitään erityisen kiinnostavaa, joten pastissinakin se jää hieman haaleaksi.

Taistelukohtaukset ovat toki näyttäviä ja ne ovat huolella ja taidolla tehty, mutta lähes jatkuva ja itseään toistava tappelu alkaa maistua puulta jo elokuvan puolessa välissä. Elokuvan loppua lähestyttäessä kaukosäätimen kelausnappi alkaa tuntua houkuttelevalta. Kun toimintaa on tungettu koko elokuva täyteen, ei aikaa jääkään paljon muulle, esimerkiksi henkilöhahmojen kehittelylle tai dialogille, jotka ovat aiemmin olleet nimenomaan Tarantinon vahvuuksia. Varsinkin kolmesta edellisestä Tarantino-elokuvasta tuttu sujuvan arkipäiväinen dialogi loistaa poissaolollaan ja tämä ikävä kyllä tekee elokuvasta paikoin hyvin puuduttavan.

Toinen elokuvan merkittävistä ongelmista ovat henkilöhahmot. Pääosan huomiosta saavat luonnollisesti Uma Thurman ja Lucy Liu. Molemmat ovat hahmoina hyvin stereotyyppisiä, joiden puolesta on hyvin vaikea tuntea yhtään mitään. Tarantino kyllä yrittää voittaa katsojan Thurmanin puolelle näyttämällä flashbackejä hänen traagisesta menneisyydestään, mutta hahmon yksiulotteisuus ei ikävä kyllä anna paljoa sijaa sympatialle. Lucy Liun Cottonmouth on puolestaan niin peruspahis, ettei se jaksa kiinnostaa hetkeäkään, vaikka hänellekin yritetään pedata hieman menneisyyttä. Näyttelijöiden suorituksia on turha arvioida, sillä kukaan heistä ei oikeastaan tee muuta kuin tappelee.

Nämäkin ongelmat saattavat ratketa elokuvan toisessa osassa, mutta koska Miramax halusi esittää ne kahtena eri osana, niin arvostellaan ne myös sitten kahtena eri osana. Itse asiassa toisessa osassa dialogia tulee kuulemma olemaan enemmän ja henkilöhahmotkin pääsevät vihdoin hieman kehittymään, jolloin elokuva saattaa parantua kokonaisuutena huomattavasti, mutta tätä ensimmäistä osaa katsottaessa tulevat mahdollisuudet eivät paljon lohduta. Nyt ilmassa on niin vahva dollareiden haju, että karaistuakin leffadiggaria saattaa yrjöttää.

Kill Bill vol. I ei kuitenkaan ole täysin kelvoton elokuva, sillä Tarantino hallitsee visuaalisen puolen elokuvastaan mestarillisesti ja yksistään sen ansiosta elokuva pitää otteessaan edes jossain määrin. Taistelukohtaukset ovat komeaa katsottavaa, ja aluksi niitä seuraakin varsin kiinnostuneena ja jopa innostuneena. Mutta ikävä kyllä tässä vaiheessa on myönnettävä, että Kill Bill vol. I on kuitenkin ehdottomasti Tarantinon huonoin tekele tähän mennessä. Toista osaa ei enää osaa innolla odottaa. Totuus oli karvasta nieltävää myös allekirjoittaneelle

teksti: © 2004 Antti Honkala