Olivier-palkittu näytelmäkirjailija Jessica Swale käsikirjoitti ja ohjasi vuonna 2018 kipakan koomisen lyhytelokuvan Leading Lady Parts kannanottona kasvavan Me Too- ja Time's Up-tasa-arvoliikehdinnän virittämään keskusteluun Hollywoodin toksisesta status quosta. Tähdillä lastatussa pätkässä perinteisen naismuotin syrjiviin rajoihin törmäävät esimerkiksi Emilia Clarke, Felicity Jones, Florence Pugh sekä Lena Headey, kun vakavasti otettavaa unelmaroolia havittelevat näyttelijät saavatkin valintaraadilta casting-tilaisuudessa seksuaalissävytteisiä tai muuten nöyryyttäviä pyyntöjä visuaalisen haluttavuuden petraamiseksi.

Laihanakin elokuvavuonna voi aina luottaa siihen, että muutama brittiläinen sotadraama huuhtoutuu rantaan sunnuntai-iltapäivien teehetkiä varten. Tuoretta näkökulmaa sotaelokuviin on sen sijaan vaikea tuoda. Nuorten hirvaiden testosteronirytke ja patrioottipauke on genren ruisleipää. Swale selvästi otti vaarin omasta neuvostaan, kun nosti Gemma Artertonin pääosaan pienimuotoisen esikoispitkänsä äkkivääränä erakkona, joka on lainannut ulkonäkönsä kastuneelta Katharine Hepburnilta ja luonteensa vihreäkarvaiselta joulunvihaaja Grinchiltä.

Eletään 1940-lukua. Luftwaffe pommittaa Lontoota, mutta kansanperinteitä tutkiva Alice Lamb (Arterton) paneutuu merenrantamökissään Doverin valkoisilla liitukivikallioilla myyttiseen Kesämaahan kuin tietämättömänä kanaalintakaisten kauhujen uhkaavasta vaarasta.

Kyläläiset epäilevät eksentristä vanhaapiikaa natsien vakoojaksi. Lapset nimittelevät kärttyisää kähärätukkaa noidaksi ja heittelevät etuoveen mutapaakkuja. Alice lietsoo ahdasasenteisen yhteisön huolta ja juoruja loukkauksillaan ja uhollaan hankkia haulikko, elleivät keppostelevat kersat lopeta häriköintiä hänen puutarhassaan.

Ulkomaailmasta piittaamaton Alice haukkuu, mutta ei pure. Viikossa kitkerä ja piikikäs kuori alkaa pikkuhiljaa pehmetä, kun rauhalliset rutiinit tupsahtaa pääkaupungista rikkomaan sotaponnistelujen jaloista Kentin maaseudulle turvaan lähetetty energinen evakkopoika Frank (Lucas Bond). Vastentahtoinen vastuu hoidokista vaihtuu yllättäväksi ystävyydeksi, jonka kauneus hiipii ihon alle ja sydämen sopukoihin.

Avarakatseisen rusoposken ihmettelevä ja utelias lapsen mieli sytyttää kurinalaisessa Alicessa seikkailun tunteen, joka vapauttaa akateemisen rationalistin mielikuvituksen ja auttaa eteenpäin menneestä. Alice uskaltautuu avaamaan lukitut muistot katkeransuloisesta suhteestaan tummahipiäiseen Veraan (Gugu Mbatha-Raw), jonka tapasi opiskelijana Oxfordin kevätkonsertissa 1920-luvulla. Yhdessä tulokas Frank ja ulkopuolinen Alice pyrkivät parantumaan yksityisistä menetyksistään.

Välien vähitellen lämmetessä Kesämaa laajenee ja syvenee keskusteluihin tuonpuoleisesta sekä tarinoiden synnystä. Auliisti Alice selittää innokkaalle Frankille tutkimusaihettaan, johon puhkeavat tunteet nivoutuvat. Ateistina Alice on vakuuttunut tieteen, faktojen ja arkikokemuksen likimain kaiken selittävästä voimasta eikä usko taivaaseen: "Kristityt vain keksivät sen, koska ihmiset haluavat uskoa johonkin, kuten taikuuteen tai Jumalaan. Hölynpölyä koko homma."

Muinaisskandinaavisessa kosmologiassa kuolleiden pakanoiden sielut siirtyivät näkymättömälle astraalitasolle. Purjehtijoiden puheissa tämä tarujen Kesämaa aineellistui vuosisatojen aikana aina vilaukselta selittämättömästi kaukana ulapalla kelluviksi linnoiksi ja saariksi. Kuningas Arthurin keskiaikaisissa legendoissa mahtava ja viekas velhotar Morgan le Fay lumoaa merimiehet kohtalokkaasti moisilla loitsuilla. Oikeasti kyse on luonnon optisesta illuusiosta, kangastusilmiö Fata Morganasta, joka äkisti heijastuu kapeana kaistaleena horisontin ylle.

Swale leikittelee maagisella realismilla, jonka alas ampumiselle jästi Alice on omistautunut. Sentimentaalinen pastoraalimaisema ei ole pelkkä postikortti tai matkailumainos. Kuten pilvet, joita manipuloimalla kuolleet kommunikoivat elävien kanssa, Kesämaa leijuu tukevasti irti maanpinnasta.

Ben Wheatleyn vakiokuvaaja Laurie Rose museoi satumaisen keitaan mukulakivikadut, safiirinsiniset tyrskyt sekä puiden lehtien läpi siivilöityvän auringonvalon usvaan verhoutuvassa metsässä. Useissa kohtauksissa väreilee hienovaraisin eteerinen sumu. Synkempi fantasia ja yliluonnollisen syleily Guillermo del Toron Pan's Labyrinthin (2006) hengessä olisi voinut erottaa Kesämaan samassa seurassa Michelle Magorianin Willie itkupillistä (1981), Lone Scherfigin Hienoimmasta hetkestä (2016) sekä Mike Newellin Kirjallisesta piiristä perunankuoripaistoksen ystäville (2018).

"Menneisyys on vieras maa, siellä asiat tehdään toisin." Kuuluisa avauslause L. P. Hartleyn menestysromaanista Sananviejä (1953) ikuisti historiantutkimuksen vanhan totuuden englannin kieleen. Sitaatti määrittää äärimmäisen pitkälle niin ikään Kesämaata, jossa juuri mennyt puskee juonta katsojan kiinnostuksen kruununa nykyisyyttä tehokkaammin.

Mikä sai Alicen muuttumaan polkkatukkaisesta flapperista "hulluksi kissanaiseksi"? Kerronnan takariviin valitettavan valtaosan elokuvan kestosta häivytetty Vera katosi aikoinaan, mutta mihin?

Alkupuoli piirtää Alicesta kuvan kuin suoraan Roald Dahl-adaptaatioiden makaabereista painajaisista leikattuna: koululaiset pilaavana kurjana ja pahanilkisenä hirviönä. Olive Kitteridgen tavoin on vaikea sympatisoida ja sääliä individualistia, joka säännöstelyn keskellä ostaa tytön nenän edestä kaupan ainokaisen suklaalevyn ja käskee nälkäisen Frankin itse kuopia perunat ja paistaa kananmunat.

Takaumat paljastavat tylyn käytöksen ja kyynisen alakulon taustalta tietysti tutun syyn: luopumisen tuskaisan taakan sekä surun kariutuneesta rakkaudesta. Intohimoisessa queer-romanssissa oli ruutia ensisilmäyksellä, mutta sodomian vastaiset lait tekivät sapfisesta suhteesta mahdottoman ja anteeksiantamattoman ajankohdan etnonationalistisessa imperiumissa.

"Heidän mielestään meidän pitäisi palaa helvetissä", Alice selvittää Frankille, joka jollain kumman ilveellä on onnistunut välttymään sosiaalisen ympäristön päihin takomalta homofobialta. Kun viaton Frank rehellisesti kertoo, ettei tajua, miksi kukaan tuomitsisi kahden naisen välisen rakkauden, tulvaportit aukeavat.

Keskitien Kesämaa ei jää The Imitation Gamen (2014) lailla sormella osoitellen vellomaan aikakauden julmaan suvaitsemattomuuteen, joka paitsi mursi sotasankarin ja modernin tietojenkäsittelyn uranuurtajan Alan Turingin, myös erotti toisistaan Alicen ja Veran. Vaikka Swalen intiimi linssi lipuu viipyillen heinäpellossa ja ruohikolla loikoilevan pariskunnan päällä, ei elokuva kaihda koskettaa, kuinka erilaisia asioita Alice ja Vera sekä elämältä että naiseudelta tahtoivatkaan. Veran suunnitelmiin kuuluivat lapset, joita Alice ei kyennyt antamaan.

Rotukysymys olisi takuulla aiheuttanut keskiluokkaisissa piireissä suuremman skandaalin kuin pelkkä lesbosuhde, mutta nyt ongelmallinen asetelma jättää notkistettuna sivujuonteena kulkematonta väylää muille tekijöille tallattavaksi. On ironista, että äänekäs teema feminiinisyyden heteronormatiiviseen standardiin alistumattomien naisten universaalista leimaamisesta milloin miksikin siistiytyy sinänsä hurmaavaksi sotasaippuaksi ja lukutoukka Alice boheemissa hiushuivissaan vanhuuden haaveeksi milleniaalien itsenäisen ja kunnianhimoisen sinkkusukupolven periodinarkkareille.

Tarinoiden on tultava jostakin, mutta myös mentävä johonkin. Mitä enemmän elokuvia katsoo, sitä harvemmin mikään jaksaa enää aidosti jännittää tai lyödä ällikällä. Käsikirjoitetut käänteet tepsivät vain, jos kierrepalloille löytyy sopivaa tukea kokonaisuudesta, eikä katsoja osaa varautua ennalta.

Kesämaa häikäisee sekä paperilla että valkokankaalla. Kiitos Swalen suuren sydämen sekä hyvän huumorin, minkä kautta yleisö oppii ymmärtämään ja ihailemaan elävästi kynäiltyjä henkilöitä. Kuinka syvään voikaan sivaltaa yksinkertainen tervehdys "Hei, Alice".

Kolmessa aikakehyksessä 1970-luvulle saakka etenevä kehityskertomus vakavoituu huonojen uutisten myötä arvaamattomasta tragikomediasta ahdistavaksi, mutta nauru, kyyneleet ja toivo kannattelevat voittavana kolmikantana hyvän mielen lämmintä loppuhalausta. Väliin mahtuu kirjoituskoneen nakutusta, mallikoneen lennätystä sekä viikinkihautajaiset.

Viime vuosina on kiistelty kiivaasti, kenellä on lupa ja oikeus näytellä LGBTQ-rooleja tai määritellä kenenkään seksuaalista ja sukupuolista suuntautumista. Hetero-oletettujen Hollywood-starojen tulevista vähemmistöhahmoista tapetille ovat päätyneet Viggo Mortensenin perhedraama Falling, Colin Firthin ja Stanley Tuccin tie-elokuva Supernova sekä Kate Winsletin ja Saoirse Ronanin historiallinen Ammonite. Taannoin James Corden kirvoitti kriitikoissa porua, pöyristelyä, kuvotusta ja kauhistelua Netflix-musikaali The Promin loukkaavalla homostereotypialla.

Avoimesti homoseksuaalit Neil Patrick Harris ja Jim Parsons puhuivat tahoillaan järkeviä, kun perustellusti puolustivat näyttelijöiden mahdollisuuksia tehdä rooleja laajalla repertuaarilla. Tärkeintä on esittää vähemmistöt kunnioittavasti ja hyvässä valossa, kokonaisina ja kompleksisina ihmisinä.

Seitsemällä eri vuosikymmenellä näytellyt Seela Sella sen sanoi Ylen ohjelmasarjassa Itse asiassa kuultuna haastattelija Juho-Pekka Rantalalle. Ylipäätään pitää luottaa, että näyttelijät tekevät perusteellisen pohjatyön ja pohtivat hahmojensa psykologiaa jokaiselta kantilta. Pieni ja hento juutalaisnainen on tunteen välittäjänä venynyt täistä leijonaan, Sylvi Kekkosesta Aino Sibeliukseen, juoposta amiraalista Adolf Hitleriin.

Arterton kohosi kansainväliseen kuuluisuuteen Quantum of Solacen (2008) raakaöljyyn hukutettuna Bond-tyttönä. Sittemmin rooli salaisen agentin sänkyyn suotta kaatuneena MI6-kollegana on kaduttanut, mutta nuoren näyttelijän piti maksaa laskut ja saada sääri uksen rakoon. Polkuaan huipulle nakertaen Arterton on vuosien varrella tuonut rooleihinsa alati enemmän nyansseja.

Kamera ei ehkä koskaan ole hakeutunut kohti näyttävää Artertonia kuin Kesämaassa, vaikka ottaakin tovin tottua meikittömään Aliceen peittävissä hameissa ja villatakeissa. Tasapainoilu emotionaalisesta laidasta toiseen on riskipeliä, joka pettäessään vipuaa elokuva kerronnalliselta akseliltaan.

Aavistettavasta mutta tyystin tyydyttävästä kaaresta tulee rikollisen aliarvostetun Artertonin otteessa nautinto, joskaan ei ihan lesboepookki Vitan & Virginian (2018) veroinen. Identtisesti hymyilevät Mbatha-Raw ja ikäistään kypsempi Bond komppaavat loistavasti. Koomisista kevennyksistä vastaavat Alicea peilaava nuori tomboy Edie (Dixie Egerickx) sekä tutiseva rehtori Sullivan (Tom Courtenay).

Vuoden 2020 vähäisestä elokuvasadosta Aaron Sorkinin oikeussalidraama The Trial of the Chicago 7 sekä Spike Leen Vietnam-jointti Da 5 Bloods osuivat ja upposivat kipeään hermoon. Räjähdysaltista ajankohtaisuutta enemmän sitä toisinaan kuitenkin kaipaa ylenpalttista todellisuupakoa, eettistä eskapismia, jonka parissa saa rentoutua pelkäämättä historian vääristelyä ideologisiin tarkoituksiin.

Pitkittyneen terveyskriisin tummentaessa yhä yksinäisten ja työttömien tulevaisuutta Kesämaa tarjoaa tervetulleen valonpilkahduksen. Toisesta välittämisessä on väkevää taikaa. Positiivisuudessaan poikkeuksellisen viestin toivoisi juurtuvan mieliin.

Teksti: 2021 Samu Oksanen