Roar Uthaugin ensimmäinen kokopitkä ohjaus, Jäätävä ansa (Fritt vilt / Cold Prey), on Norjan lumisiin vuonomaisemiin sijoittuva kauhuelokuva viidestä nuorukaisesta, jotka hakevat turvaa hylätystä motellista erään heistä loukattua jalkansa lautaillessa. Autiotalo pitää kuitenkin sisällään synkän salaisuuden, joka pian selviää vieraillekin.

Elokuva alkaa lyhyellä johdannolla, jossa nuori poika on kadonnut, ja ilmeisesti hautautunut lumeen. Intron jälkeen leikataan nykypäivään: nuoret – Jannicke (Ingrid Bolsø Berdal), Eirik (Tomas Alf Larsen), Mikal (Endre Martin Midtstigen), Ingunn (Viktoria Winge) ja Morten Tobias (Rolf Kristian Larsen) – esitellään autossa, matkalla kohti Eirikin tietämää taivaallista laskettelumaastoa syrjässä turistikeskuksista.

Päivä alkaa hyvin: nuoret löytävät Eirikin vuoren, kiipeävät sen harjalle ja iskevät lumilaudat jalkojensa alle. Laskun aikana ryhmän outolintu, Morten Tobias, kuitenkin loukkaa jalkansa, ja ryhmä joutuu hakemaan suojaa keskeltä ei-mitään löytyvästä autiohotellista.

Jäätävän ansan alkupuoli on hyvin onnistunut. Vaikka nuorten väliset rakkauskiemurat ovatkin kuin kulunut pastissi amerikkalaisista isoveljistään, pelastaa upea kuvaus paljon. Daniel Voldheimin kameratyöskentelyä on ilo seurata, ja jylhistä talvimaisemista otetaan paljon irti.

Tunnelma on siis alussa kohdallaan, ja nuorten saapuessa motelliin se vain kiristyy. Vaikka miljöö on hieman turhankin tuttu – synkkiä käytäviä, keittokomeroita ja tietenkin portaat kellariin – on ilmassa silti aitoa uhan tuntua.

Sitten lässähtää. Kun uhka ensikerran konkretisoituu – tällä kertaa ei kostona nuorten siveettömyydestä vaan päinvastoin siveellisyydestä, omaperäisyyttä kai tämäkin – putoaa elokuvasta kaikki jännitys. Murhaaja on, liikoja paljastamatta, pökerryttävän tylsä ja mielikuvitukseton hahmo, joka olemuksellaan vie juonta uhkaavasti campin puolelle.

Jäätävää ansaa on joissain yhteyksissä verrattu jopa Stanley Kubrickin mestarilliseen Hohtoon. Tämä on iso vitsi. Elokuvassa ei ole hiventäkään siitä hienovaraisesta ja älykkäästä psykologisesta kauhusta, joka Jack Nicholsonin hahmoon aikanaan kiteytyi. Vaikka ympäristö kalskahtaa samalta – autio hotelli eristyksissä sivilisaatiosta – ei sisällöstä löydy juurikaan yhteneväisyyksiä.

Lisäksi ohjaajalla tuntuu olevan niin kiire työntää päähenkilöitä tilanteesta toiseen, että hahmojen sisäinen logiikka heittää kärrynpyörää. Erityisesti Mikalin hahmosta on tehty ääripäästä toiseen hyppivä hahmo, jonka prioriteetit ja moraali vaihtelevat nopeammin kuin murhaaja ehtii tappovehjettään heilauttaa. Syyttävä sormi voidaan osoittaa ohjaajaan ja Martin Sundlandiin, joiden tarinan pohjalta Thomas Moldestad on käsikirjoituksen viimeistellyt.

Vain muutamassa kohtauksessa ohjaaja osoittaa edes kelvollista kykyä luoda jännitystä, vaikkakin yhä isompiaan imitoiden: katsoja pääsee arvuuttelemaan, kenen kimppuun murhaaja seuraavaksi iskee, kun hahmot on ripoteltu ympäri rakennusta. Tämäkin tosin kaatuu pian, kun kaikki menee ruutu ruudulta saman kaavan mukaan kuin missä tahansa viimevuosien teinikauhuiluista.

Jäätävä ansa on muodollisesti ihan pätevä kauhuelokuva. Se on visuaalisesti ja sisällöllisesti suhteellisen onnistunut hiilikopio Hollywoodin miljoonamankelin vastaavista tuotoksista. Norjalaisten kansantunnon nostattajana se eittämättä ansaitsee paikkansa, mutta aidosti hyvää elokuvaa siitä ei saa tekemälläkään. Liian monet sisäisen logiikan virheet, kliseinen juoni ja sen toteutus sekä mielikuvitukseton murhaaja painavat liikaa vaakakupissa.

On elokuvan muuten typerässä lopussakin sentään yksi hieno keksintö. Ääniraidalla kuultava tanskalaisen death punk -yhtye Turbonegron kappale on valintana niin osuva, ettei siinä voi olla hymyilemättä. Harmi, että tällaiset koomiset hetket ovat turhan harvassa. Ehkä tästä olisi saanut paremman jos oltaisiin menty selkeästi kieli poskella. Nyt meinataan eikä mennä.

Teksti: © 2008 Anton Vanha-Majamaa