Inherent Vicea (2009) on sanottu Thomas Pynchonin helpoimmin lähestyttäväksi romaaniksi. Kirjailijan – jonka vasta käännetty Painovoiman sateenkaari (1973) kuuluu 1900-luvun (raskaisiin) avainteoksiin – “hysteeristä realismia” edustavat kirjat polveilevat, risteilevät ja vaihtavat kerronnan tyyliä ylevästä alhaiseen noin vain.

Paul Thomas Anderssonin Inherent Vice on ensimmäinen Pynchon-filmatisointi ja sopiva aloituspaikka. Päähenkilön, yksityisetsivä ja elämäntapapössyttelijä ‘Doc’ Sportellon, katkeilevia muistikuvia ja epätodennäköisiä juonenkäänteitä lukematta tarinan asetelma on suhteellisen yksinkertainen.

Film noir -alku vuoden 1970 Los Angelesin pettymykseltä maistuvan smogin läpi: Doc (Joaquin Phoenix) saa ex-tyttöystävältään (Katherine Waterston) salaisen toimeksiannon. Shasta Fayn rakastaja, hämärissä piireissä liikkuva julkkisgrynderi ollaan junailemassa mielisairaalaan rahan takia. Juonen takana on vaimo, ehkä.

Doc kävelee mysteerin silmään liikuttavan kömpelön suoraviivaisuuden, vahingon ja intuition pyhällä voimalla. Kuin Raymond Chandleriä kannabinoidilinssin läpi: ei ole suuresti väliä kuka murhasi kenet ja missä, vaan sillä mikä syntyy rivien välissä: tunnelma, ajankuva ja psykologinen profiili, jälkimmäinen etenkin Sportellosta ja ajan jäytämää kovispoliisin paikkaa pitävästä arkkivihollisesta, Christian “Isojalka” Bjornsenistä (Josh Brolin).

Anderson ja ohjaajan rinnalla debyytistä asti kulkenut pääkuvaaja Robert Elswit ovat luoneet elokuvan tekstuurin eli kuvan lopullisen “laadun” pieteetillä. Inherent Vice näyttää 70-luvun filmiltä, mutta ei Instagram-nostalgian merkityksessä, vaan tuon ajan katsojaan samastavana. Linssi- ja värivääristymät ovat kauniita.

Jonny Greenwoodin erinomainen, pehmeä rock-matto soi lähes läpi elokuvan. Keino muistuttaa Andersonin uran alkupuolen teoksista (Magnolia, Boogie Nights). Kuten musiikki, on Inherent Vice kuitenkin noita lempeämpi, hauskempi, eikä ota itseään niin vakavasti (joka on sekä onni että menetys). Kepeän koomisenakin sen tyylissä on samaa ajattomuutta kuin Mestarissa.

Inherent Vice on jälleen Joaquin Phoenixin näytös. Sportellosta saisi helposti karikatyyrin, mutta näyttelijä antaa hahmon tapailevuudelle ymmärtävän, herkän luonteen. Sportellosta ja Brolinin riemukkaasti henkilöimästä Bjornsenistä tulee kulttuurisia ilmapuntareita, joita vastakkaisuudesta huolimatta yhdistää paikka väärässä ajassa.

Hippien ja poliisien, siirtolaisten ja intiaanien välinen sota on ohi. 60-luvun jälkeisessä krapulassa molemmat huomaavat heränneensä tarpeettomina. Kulttuurisotaa ei voitettu vaan se tukahdutettiin rahalla.

Kaksikko palauttaa mieleen Mestarin Freddie Quellin ja Lancaster Doddin, miehet vailla paikkaa tai lohtua. Quell etsi niitä uskollisuudesta, Dodd ihmisten käskemisestä. There Will Be Bloodin Daniel Plainview etsi vastausta maan sisältä ja vallasta. Kukaan heistä ei löydä etsimäänsä. Sportellolle Anderson varaa valonvälähdyksen verran toivoa, rakkaudessa, ehkä.

Teksti: 2015 Aleksi Salonen