Abbas Kiarostamin runollinen mietelmä naisen ja miehen suhteesta, taiteen ja todellisuuden rajasta.
Abbas Kiarostamin 40-vuotisen uran ensimmäinen Iranin ulkopuolella kuvattu pitkä fiktioelokuva on runollinen mietelmä naisen ja miehen suhteesta, taiteen ja todellisuuden rajapinnasta. Vaivattomasti soljuva kerronta on taattua Kiarostamia ja Juliette Binoche osoittaa jälleen loistavuutensa.
Kirjan nimi on Copie Conformé, aito kopio. Kirjailija James Miller (William Shimell) edustaa yhtä taidefilosofian laitaa. Teosten arvo on tilannesidonnaista; arvioijan mielestä kiinni; kopio on on yhtä hyvä kuin alkuperäinen, jos se luo saman vaikutelman. Taidekauppias (Binoche) pitää ajatusta kiinnostavana, mutta lopulta pröystäilevänä sofismina.
Vai onko tarinassa kyse sittenkin muusta: suhteen alku, hiipuminen ja loppu, kaikki yhdessä iltapäivässä? Kuten Kiarostamilta on lupa odottaa, myös ensimmäinen rakkaustarina on olemukseltaan jotain nopeita määritelmiä karkaavaa, täysin omaleimaista ja itseensä kietoutuvaa. Sen maailma ei mahdu fantasian tai toden lokeroihin, vaan jää johonkin välille.
Ensimmäisessä näytöksessä liikutaan jälleen autossa, ohjaajan filosofisessa lempipaikassa. Ajomatka Lucignanon kylään, romantiikan pyhiinvaelluskohteeseen, on kuvattu pitkin otoksin läpi etulasin, auton penkiltä viereiselle. Hahmojen läsnäolo kohtauksessa on poikkeuksellinen. Klassisen kerronnan säännöt eivät sido. Keskustelun lisäksi tapahtuu vain vähän, mutta ajomatkan jälkeen on varmasti koukussa.
Toden ja fiktion, tai aidon ja väärennetyn suhde on myös Kiarostamin niin kutsutun Koker-trilogian punainen lanka. Päämäärä ei ole rajan terävöittäminen, vaan ilottelu sen olemassaolemattomuudessa. Tämän tarinan alussa Binochen ja oopperalulaja Shimellin hahmot tapaavat. Lucignanon kylässä he aloittavat näytelmän. Pääosissa he ovat 15-vuotta kestäneen, rakoilevan avioliiton osapuolet.
Suurenmoinen Juliette Binoche näyttelee niin paljon, ettei sen luulisi olevan mahdollista. Ilman häntä ei voisi puhua samasta elokuvasta. Shimell on rinnalla toki pelkkä varjo, mutta ilmaisun jäykkyys on myös osa näyttelemisen näyttelemistä.
On houkuttelevaa tulkita teatteri tarinamaailmasta motivoiduksi yritykseksi testata Millerin teoria puhki. Lähes huomaamattomat nytkähdykset alkuperäisen toden ja parin näytelmässään luoman vaihtoehdon suhteessa siirtävät aitouden painon kuitenkin lopulta jäljitelmän puolelle. Kiarostami hiipii tässä diegeettisen maailman sisään, sitä rikkomatta.
Kun Juliette Binoche kuvataan toistuvasti suoraan edestä, hän katsoo todellisuudessa kameraan. Kun alun totuus korvautuu toisella, ei rikota sisäisen johdonmukaisuuden lakia, vaan puhutaan taiteesta elokuvan kielellä. Valkokankaan maailma on jo kopio, mukaelma jostakin todellisuudesta, elokuvan rakenne argumentti Millerin – ja Kiarostamin – taidekäsityksen puolesta. Tosiasiat ja taide esiintyvät rinnakkaisina, yhteensulautuvina inhimillisen todellisuuden luomisen muotoina.
Rikas, lumoava ja musiikiton äänimaailma, pitkät seurantaotokset sekä elliptisen leikkauksen vähyys luovat ainutlaatuisen, ajelehtivan vaikutelman. Tyylin hienous piilee sen kyvyssä pitää allegorisen tulkinnan tarve taustalla, kätkeä metarakenne. Toisella katsomalla elokuva näyttää erilaiselta. Näkökulma on vaihtunut.
Teksti: © 2011 Aleksi Salonen
Artikkeli: Iranilaisuus Abbas Kiarostamin elokuvissa
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA