Ohjaaja Craig Gillespien (jonka aikaisempiin töihin lukeutuvat mm. samansävyiset omintakeiset komediat Mr. Woodcock sekä Lars ja se ainoa oikea, molemmat vuodelta 2007) villi näkemys häväistyn taitoluistelijan Tonya Hardingin elämästä on kaikessa järjenvastaisuudessaan kuin kreikkalainen tragedia olosuhteiden uhreiksi lankeavien karikatyyrimaisten hahmojen edesottamuksista. Pääosan Margot Robbien vuorottelu vimmaisen raivon, herkän haavoittuvaisuuden ja vilpittömän onnistumisen ilon välillä on innoittavaa katseltavaa.

Vaatimattomista oloista olympialaisiin ponnistanut taitoluistelija Tonya Harding joutui keskelle yhtä Amerikan suurimmista urheiluskandaaleista, kun hänen väkensä orkestroi hyökkäyksen kilpakumppani Nancy Kerrigania vastaan, vieden tältä mahdollisuuden kisata Hardingia vastaan. Kerriganin murskattu polvilumpio vavahdutti koko maailmaa myös urheilupiirien ulkopuolella, eikä Hardingin ura enää noussut väkivallan varjon alta.

Harding teki historiaa suorittamalla virallisissa kisoissa ensimmäisenä amerikkalaisnaisena onnistuneen kolmoisakselin, mutta kollektiiviseen tietoisuuteen ja populaarikulttuurin vitsien huipentumaksi hänet jätti Kerrigan-selkkaus. Elokuva keskittyy Hardingin taitoluistelu-uran alkutaipaleeseen ja sen pysäyttäneeseen tapaukseen, mutta tarjoaa välähdyksiä Hardingista ammattinyrkkeilijänä, katkeroituneena totuuden torvena sekä äitinä tapahtuneen jälkeenkin.

Elämäkertaelokuvana I, Tonya on epäsovinnainen, äänekäs, räväkkä, tunteikas, villi, vaarallinen ja karismaattinen, kuin esikuvansa itsekin. Moraalisaarnan sijaan elokuva esittää omat näkemyksensä tapahtumien kulusta, painottaen olosuhteiden ja yhteiskunnan sosiaaliekonomisten rakenteiden merkitystä ihmiskohtaloiden muovautumisessa. Sysimustan huumorin ryydittämänäkin elokuvan kommentaari perheväkivallan kauaskantoisista seuraamuksista ihmisen psyykeen on raadollista katseltavaa.

Epäkonventionaalinen draamakomedia on elämäkertaelokuvana ainutlaatuinen, ja jakanee mielipiteitä erityisesti sen jossain määrin kantaaottamattomasta, joskin Hardingin uhriasemaa vahvistavasta kerrontatyylistä. Neljännen seinän toistuva rikkominen lisää kuitenkin epävarmuuden tunnetta ja tulkinnallista otetta ja muistuttaa, että elokuva on vain fiktiivisellä otteella rakennettu kooste yhdestä urheiluhistorian suurimmista skandaaleista.

Uskomattomalta tuntuukin, miksi Hardingin tarinalta vei yli 20 vuotta päätyä valkokankaille, sillä dramaturgisesti tämä kreikkalainen valkoroskatragedia näyttävine luistelunumeroineen on malliesimerkki erittäin elokuvallisesta kertomuksesta. Hardingin äitiä sivuroolissa esittävän Allison Janneyn roolisuoritus myös kuuluisi teatterikorkeakoulujen opetusohjelmaan.

Teksti: 2018 Kreeta Korhola