Missit tahtovat tunnetusti nähdä maailmaa ja tavata uusia ihmisiä kansainvälisen brändilähettilään edustusroolissa. Jos onni ei löydy taklausten tyhmentämän jääkiekkoilijan vasemman housunlahkeen puntista, aina voi ryhtyä konduktööriksi tai liittyä kiertävään topparoikkaan.

Olen lapsesta asti rakastanut kaikenlaisia junia, kiskojen kolinaa, kellon kilkatusta, pillin vihellystä. Elleivät klassillinen filologia ja antiikin kulttuuri olisi pakottaneet yliopistoon lukemaan historiaa, olisin H0-mittakaavan pienoisrautatieharrastajana varmasti lähtenyt ammatikseni kunnostamaan museojunaa tai lapioimaan hiki päässä hiiltä oikean höyryveturin hehkuvaan tulipesään. Sitä kun keskustelee myöhäiseen yöhön latinaksi ja kreikaksi 2000 vuotta vanhojen, laajasti sivistyneiden ja sielunelämältään rikkaiden ruokokynäilijöiden kanssa, kaipaa jotakin kouriintuntuvaa.

Mussolini sai junat kulkemaan ajallaan ensimmäisen ja viimeisen kerran Italiassa. Ehkä olen anakronismi irrallaan aikakaudestani, mutta ihmisen kehoa ei ole suunniteltu vossikkaa ja lokomotiivia kovempaan vauhtiin. Tasaista tahtia eteenpäin jyskyttävän junan keinuttava rytmi on juuri sopiva. Olkoonkin, että raiteille yllätyksenä leijailevat lehdet ja lumihiutaleet sekoittavat VR:n vuoroja vuodesta toiseen. Vaikka vessat jäätyisivät, lihapullat muusilla ei petä koskaan.

Venäjä on mutiseville ja umpiluupäisille suomalaisille läheinen, mutta samalla vieras naapuri, tarinaniskijöiden aarreaitta täynnä paradokseja. Vaikeasta historiasta huolimatta jaamme slaavilaisen mollin ja arktisen alakulon DNA:ssamme. Neuvostoliitto kattoi aikoinaan kuudesosan maapallon pinta-alasta, mutta 30 vuotta sitten romahtanut valtio on nuorelle ikäpolvelle yhtä etäinen kuin 1500-luvulla elänyt tyranni, jonka armottoman väkivaltainen visio yhdisti Venäjän alueellisesti, kulttuurisesti sekä geneettisesti Moskovan suuriruhtinaan jumalallisen oikeuden alle.

Eristäytyvän ja Iivana IV Julman imperiaalista perintöä vaalivan Venäjän välit demokraattiseen länteen ovat kireimmillään sitten kylmän sodan. Ärtynyt Kreml myrkyttää, vangitsee ja leimaa ulkomaisiksi agenteiksi härskisti vastustajansa, koska pelkää värivallankumousten spontaanien kansannousujen leviävän. Yksinvaltaisen Putinin nationalistinen projekti jakaa kotimaassa kahtia niin älymystön kuin tavallisen kansan konservatiivit ja liberaalit.

Josif Stalinin suosio nousee nyky-Venäjällä kohisten, vaikka verinen ja vainoharhainen diktaattori tapatti kymmeniä miljoonia. Hirmuhallitsija nähdään suurena sotasankarina ja tehokkaana uudistajana. Samaan aikaan 90-luvun alun sekasortoisista vuosista muodostetaan myyttiä korostetun kaoottisena aikana. Gennadi Janajevin kädet tärisivät tv-lähetyksessä, kun juoppojuntan krapulainen johtaja kertoi vanhoillisen kommunistikaartin kaapanneen vallan. Mauno Koivisto tiesi paremmin.

Sauli Niinistö on eri yhteyksissä muistellut lämmöllä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön huippukokousta Helsingissä vuonna 1975. Neuvostoliitossa elettiin tuolloin tukevasti brežneviläisen henkilökultin ja stagnaation aikaa, jolloin ihmisillä oli tuntitolkulla aikaa vetelehtiä jouten puistoissa. Suomi joutui seilaamaan ja keinottelemaan suhteessa kieli keskellä suuta.

Jalomielinen ja suurisieluinen ystävyyden koodi on yhä silkkaa utopiaa. Tulehtuneessa tilanteessa tasavallan presidentti ehdottaa elvytettäväksi rakentavaa ja luottamuksellista henkeä, jonka piirissä itä- ja länsiblokki pystyivät rautaesiripun raosta neuvottelemaan liennytyksestä sekä aseistariisunnasta. Vahingoista ja väärinkäsityksistä eskaloituvien kriisien välttäminen vaatii eripuraisilta osapuolilta diplomaattista taitoa ja tahtoa luovia edes minimaalisella tasolla.

Antropologiksi kouluttautunut Rosa Liksom (s. 1958) tuntee hyvin Venäjän. Yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista kiinnostunut kirjailija-kuvataiteilija varttui Anni Ylävaarana isossa maanviljelijäperheessä, erikoisten persoonien Tornionjokilaaksossa, jossa votkaturismi rehotti 70-80-luvuilla. Kasvuympäristön kaamoksessa, jossa kylän äijät litkivät keskikaljaa Aavasaksan baarin paksussa tupakansavussa, harvat lappilaiset kulttuurihahmot Timo K. Mukka, Reidar Särestöniemi sekä Annikki Kariniemi-Willamo-Heikanmaa olivat mitättömiä luusereita taiteen ja kirjallisuuden porsasläävässä.

Liksom reissasi ensimmäisen kerran Trans-Siperian reittiä itään vuonna 1986. Moniulotteinen identiteetillä leikittelijä taittoi junalla matkaa Moskovasta Ulan Batoriin seuranaan venäläinen sekatyömies, jonka kanssa keskustelut yltyivät intensiivisiksi. Monien matkojen elementtejä yhdistelemällä syntyi opetuskertomukseksi suljetusta maasta arkisen runollinen junatarina Hytti nro 6, joka voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2011.

Omaperäisyys edellyttää rohkeutta ja rehellisyyttä. Hersyvästä naurusta ja verevästä meän murteesta tunnettu Liksom esitteli muotohistoriassa 80-luvun puolivälissä äkkisyvien teemojen teeskentelemättömän pätkäproosan, jonka brutaali ja rehevä ilmaisu todella laittoi niukasti lukevan teinin kypärän pärisemään ja hupun heilumaan. Hytti nro 6:n kohdalla Liksomin kirjoittava minä halusi luopua 90-luvun tuotannon mustasta huumorista ja postmodernistisesta asenteesta, koska oivalsi ne defensseiksi.

Hytti nro 6 asettuu junakuvausten kunniakkaaseen perinteeseen kotimaisessa kirjallisuudessa, esimerkkeinä Juhani Ahon Rautatie (1884) ja Helsinkiin (1889), Mika Waltarin Yksinäisen miehen juna (1929), Marja-Liisa Vartion "Matkalla" (novellikokoelmassa Maan ja veden välillä, 1955), Antti Hyryn "Junamatkan kuvaus" (1962) sekä Veijo Meren Manillaköysi (1957) ja "Rinnat" (1965). Pienoisromaanin nimi viittaa suoraan Tšehovin novelliin Sali numero 6 (1892), ja lyyrinen juoksutus lainaa Gogolilta.

Kirjassa vakava suomalainen opiskelijatyttö kuuntelee ja havainnoi vaiti, kun rääväsuinen ja viinaan menevä 45-vuotias hyttitoveri Vadim kertoilee ja tulkitsee venäläisiä klassikoita omien elämänkokemustensa kautta, tikari saappaanvarressa. Vankileirillä neljännesvuosisadan viettänyt kaalikorvainen herra on törkeä öykkäri ja alamaailman murhamies. Väkivallan uhka on suhteessa säännöllisesti läsnä, mutta välillä yöpakkaset sulavat suojasääksi. Lopussa Suomi-neito siteeraa Jobia ja riisuu Neuvostoliiton aseista passiivisella vastarinnalla.

Paikkamotiivina juna kuvastaa yleisesti ei-kenenkään maata. Ikkunan takana maisemat vilistävät ohi, mutta sisällä vallitsee kiireetön ja pysähtynyt ilmapiiri. Juna on ollut modernin liikkuvuuden, vapauden ja itsenäisyyden symboli siinä missä autokin, mutta rautahevon kyydissä vaihtoehdot on kutistettu minimiin. Täytyy ottaa vastaan se, mitä tulee. Kohtalo luo yllättäviä yhteyksiä muukalaisten välille.

Juho Kuosmanen (s. 1979) selvästi tuntee Cannesin festivaaliyleisön mielen sekä mieltymykset. Taideteollisen korkeakoulun lopputyönä valmistunut road movie Taulukauppiaat (2010) voitti elokuvajuhlien opiskelijasarjan ja poiki lupauksen pääsystä viralliseen ohjelmistoon. Rakastuneen nyrkkeilijän muotokuva Hymyilevä mies (2016) nappasi pääpalkinnon toiseksi tärkeimmässä Un certain regard-esityssarjassa ensimmäisenä suomalaisena elokuvana. Historia toisti itseään heinäkuussa, kun vaatimattoman ihastuttava ja syvälle kehoon menevä junaelokuva Hytti nro 6 pokkasi Grand Prix'n. Aiemmin samaan on yltänyt vain Mies vailla menneisyyttä (2002).

Kuosmasta on hyvällä syyllä tituleerattu Aki Kaurismäen manttelinperijäksi. Hytti nro 6 on myyty jo yli sataan maahan, ja levitysoikeudet ostanut Sony Pictures Classics uskoo karhean kauniin matkakertomuksen mahdolliseen Oscar-menestykseen. Merkittävät tunnustukset tuovat kaivattua huomiota ja nostetta kotimaan korkeatasoisten ammattilaisten av-tuotannoille, jotka ovat jääneet syrjään verrattuna Ruotsiin, Tanskaan ja Islantiin.

Taiteellista vapautta ja riippumattomuutta rahan yli arvostava Kuosmanen on omaehtoinen luova kyky, jonka ei arvaisi sovittavan valkokankaalle kirjaa tai muuten valmiina tarjottua käsikirjoitusta. Ohjaajan elokuvien uniikki voima on odottamattoman humoristisessa ja inhimillisen lämpimässä näkökulmassa, joka intiimisti ja avoimin silmin antaa yhteiselle ihmisten kulttuurille tilaa kasvaa. Epävarmuuksia ja pelkoja toki helpottaa tuttu tiimi parasta A-ryhmää: kuvaaja J-P Passi, leikkaaja Jussi Rautaniemi ja tuottaja Jussi Rantamäki.

Hytti nro 6 on herkimpiä ja tyylitajuisimpia romaanifilmatisointeja. Muiston kaltainen teospari täydentää toisiaan hienosti. Kuosmanen on ymmärtänyt Liksomin aistikkaasta, tiheästi yksityiskohtia listaavasta tekstistä oleellisen ja poiminut elokuvaansa esanssin päiväkirjamaisilta riveiltä sekä niiden väleistä.

Liksomin tarkka visuaalisuus on jo lähtökohtaisesti elokuvallista, kuvattiinpa sitten säätä, majatalon sisustusta tai taakse jääviä kaupunkeja. Näennäinen tapahtumattomuus sopii sekä nostalgiseen hetkeen historiallisessa todellisuudessa että henkilöhahmojen sisäisiä maailmoja luotaavaan art house-elokuvaan, joka pinnallisen tauhkan sijaan viipyilee mietteissä, tunnelmissa ja maisemissa. Fyysinen matka on myös psyykkinen matka, mahdollisuus itsetarkkailuun.

Yritys kääntää kirjallisia työkaluja, vieläpä palkitusta mestariteoksesta, elokuvaksi on jokseenkin järjetön. Suurena elokuvataiteen rakastajana Liksom ei halunnut lainkaan puuttua adaptaatioprosessiin, kunhan sai kutsun maailmanensi-iltaan Cannesissa.

Kuosmanen on muuttanut kaiken, eikä oikeastaan mitään. Käsikirjoitusta olivat mukana räätälöimässä virolaiset Andris Feldmanis ja Livia Ulman. Päähenkilöiden nimet on vaihdettu ja ikäeroa kavennettu. On samantekevää, liikutaanko kohti Mongoliaa Neuvostoliiton viimeisinä vuosina vai Jäämeren rannalle 90-luvun lopulla, koska Homo sapiens tuskin on muuttunut paljoakaan pariin sataan tuhanteen vuoteen. Yleispätevä tarina koskettaa jokaista avointa lukijaa ja katsojaa.

Satunnaisen junamatkan romanttisessa lajityyppiaiheessa kaksi ulkopuolista jakaakin yksinäisyyden ja yhteisen hauraan tilan ahtaassa makuuvaunussa ilman ainaista seksiä tai selkäsaunaa. Ollaan nuhjuisella, röökin ja suolakurkun hajuisella matkalla ei-minnekään. Heteropessimistinen osaamattomuuden ja puhumattomuuden kuilu kommunikaatiossa on mahdollista ylittää ja löytää tie toisen luo, kun luovutaan kulttuurisista kliseistä sekä sosiaalisista rooleista.

Arkeologiaa opiskeleva Laura (Seidi Haarla) aikoo tehdä tyttöystävänsä Irinan (Dinara Drukarova) kanssa hyisen matkan Moskovasta Murmanskiin katsomaan kuuluisia Kanozeron kalliopiirroksia. Valitettavasti matkakumppani vaihtuu, kun boheemi akateeminen bilehile ei työn verukkeella pääsekään lähtemään Lauran mukaan. Professori kuitenkin patistaa kollegoilta piiloteltua rakastaan astumaan täyteen ahdettuun junaan.

Kun kakkosluokan klaustrofobiseen kabiiniin ilmestyy karkea ja aggressiivinen kaivosduunari Ljoha (Juri Borisov), vastenmielinen ensivaikutelma saa Lauran pakenemaan ravintolavaunuun ja pyytämään junan konnarilta (Julia Aug) toista petipaikkaa. Nuori nainen on päättänyt vältellä jurrista rehvastelijaa mahdollisimman pitkään, kunnes joutuu palaamaan takaisin. Rajusti ryypännyt Ljoha ei suostu jättämään Lauraa rauhaan, vaan kehuskelee kekkulissa äänekkäästi, kuinka venäläiset löivät natsit ja kävivät Kuussa.

Hiljalleen Laura alkaa tottua ja sopeutua äkkipikaisen Ljohan intensiivisyyteen kännikränäilyineen. Tarjolla on teetä, makkaraa, ruisleipää sekä sympatiaa. Välipysähdys Ljohan sijaisäidin (Lidia Kostina) tykönä auttaa murtamaan jään näennäisten vastakohtien väliltä ja avaamaan Lauran viimein Ljohan ystävyydelle. Pontikan lempeästi virratessa babuška kertoo, että jokaisen naisen sisällä on eläin.

Ljoha koittaa turhaan kisutella Lauraa, mutta kääntääkin kasvonsa hämillään syrjään, kun viiniä juonut Laura halaa ja suutelee häntä junassa. Hieman hämäräksi jää, miksi matkan edetessä entistä mustasukkaisempi Ljoha on niin varautunut ottamaan vastaan hellyyttä. Kun pummilla matkustava suomalainen kitaransoittaja (Tomi Alatalo) keskeyttää hetken toisaalla, voi Ljohan kuvitella kohta iskevän kaverilta hampaat kurkkuun. Niin Liksomin romaanin kuin kaavamaisten rakkaustarinoiden dynamiikkaa tietoisesti haastavassa suhteessa kehittyy monimutkaisia tunteita, vaikka romanssia ei syttyisikään.

Talvisen riitteen alla solisee yksinäisyys. Vesi on jähmettynyt tuudittavaksi lumeksi ja jääksi, joka odottaa hiljaa tai tuivertaa ankarana myrskynä. Marilyn Monroen sanoin: "Vain osat meistä voivat koskaan koskettaa osia toisista." Melko melodramaattista ja sentimentaalista helskyttelyä Hollywoodin haavoittuneelta tähdeltä ja ristiriitaiselta tyttörukalta, mutta myös asianmukaisen kirkas pohjustus ja paketointi elokuvalle, joka tutkii sitä, mikä meidät yhdistää, erottaa ja ajaa hulluuteen.

Koko elokuvaa kannattelee Haarlan ja Borisovin intuitiivinen kemia yli vaihtelevien äärten. Kumpikin tasapainoilee hahmonsa taidokkaasti ja emotionaalisesti läpinäkyvästi ennakkoluuloisesta pidättyneisyydestä avoimeen hassutteluun ja keskinäiseen kunnioitukseen. Kotimaassaan tunnettu Borisov on näytellyt aktiivisesti vuodesta 2010. Haarlan siskokset Seidi ja Ruusu ovat käsikirjoittaneet ja esittäneet traumaattisten lapsuuskokemustensa pohjalta autofiktiivisiä näyttämöteoksia. Etupäässä teatteriin keskittynyt Seidi on nähty lyhyesti myös tv-sarjoissa Myrskyn jälkeen (2017) ja Hiljaisten palvelijat (2019) sekä episodielokuvassa Tottumiskysymys (2019).

Tiukat lähikuvat vahvistavat vivahteikkaita reaktioita, jotka niukka dialogi kanavoi katseisiin ja jännittyneisiin kehoihin. Itseään fiksumpaa esittävä Laura tuntee olonsa paitsi pieneksi ja avuttomaksi vieraassa maassa, myös kömpelöksi ja vaivaantuneeksi Irinan kirjallisissa kinkereissä, joissa osallistujat pallottelevat filosofisia konsepteja ja arvuuttelevat sitaatteja. Hartiat lysyssä Ljoha voi äkisti räjähtää, vaikka onkin pehmennetty versio romaanin Vadimista. Modulaation myötä tunkkainen hyttikään ei enää tunnu häkiltä, kun kuva vähän levenee ja saa lisää happea.

Elokuvaksi kiintymisen vaikeudesta Hytti nro 6 tulee käsivaran päästä lähelle ja läpi. Roxy Musicin ja Desirelessin popkipaleet ovat musiikkivalintoina kerrontaa tahdittavia napakymppejä, jotka peilaavat horisontin laajenemista ja esteiden purkautumista. Realistinen tunnedraama jättää jäljen, vaikka Laura ja Ljoha eivät ehkä löydäkään kaipaamiaan vastauksia. Samaa ei voi sanoa miljardien dollarien supersankarikoneen jylisevistä ja turhan tuhdeista efektirähinöistä, joissa pahimmillaan kuvottavan huonot digiörkit huutavat, kääntelevät päätään ja tuhoavat huoletta paikkoja.

Hytti nro 6, kuten kaikki kuolemattomat kokonaistaideteokset, värähtelee aivan erikoislaatuisella tavalla maagisessa neljännessä ulottuvuudessa, jonka tunnelmaa on vaikea sanoittaa tai selittää puhtaasti elokuvateknisesti. Se täytyy nähdä ja kokea itse. Kun jokainen osa-alue toimii, vähitellen vain huomaa siirtyneensä neljännen seinän läpi puupaneloituun hyttiin ja istuvansa nailontakissa pölyisellä nahkapenkillä. Voyage, voyage!

Teksti: 2021 Samu Oksanen