Adam Sandler tuntuu olevan niitä koomikoita, jotka eivät varsinaisesti ole erityisen hyviä näyttelijöitä, mutta joilla on kyky saada suuret yleisöt nauramaan, ainakin Amerikassa. Saturday Night Livestä ponnistaneen Sandlerin teki kuuluisaksi elokuvat Billy Madison (1995) ja ennen kaikkia Happy Gilmore (1996), joissa yleisö oppi tuntemaan hänet hyvinkin agressiivisena ja rumaa kieltä suoltavana koomikkona.

The Wedding Singer – häälaulaja tuo Sandlerista esille hieman pehmeämmän puolen, joka ei kuitenkaan tunnu toimivan ihan samalla voimalla kuin esim. Happy Gilmoren räväkämpi tyyli. Yhtä kaikki, The Wedding Singer on silti elokuva, joka saa kirvoitettua monissa katsojissa hyvät naurut, vaikka käsikirjoituksen draamahakuisuus alkaa pilaaman tunnelmaa loppua kohti kuljettaessa.

Jostain kumman syystä käsikirjoittaja Tim Herlihy (Adam Sandlerin “hovikäsikirjoittaja”) on halunnut viedä The Wedding Singerin tapahtumat 80-luvulle, jolloin Miami Vice oli joka viikkoista iloa/piinaa telkkarissa ja nykynuoren korvissa mitä hassummat discojamitukset täyttivät ravintolat.

Tässä ajassa Adam Sandler esittää elokuvan nimen mukaisesti häälaulaja Robert Hartia, joka on toivoton romantikko ja on siksi valinnut häälaulajan uran. Eräissä häissä Robbie tapaa Julia-nimisen tarjoilijan (Drew Barrymore), ja heidän välillään on aistittavissa tiettyä kemiaa. Ongelmana on tosin se, että Robbie ja Julia ovat molemmat jo kihloissa. Niinpä heidän välilleen ei syty kuumaa rakkaustarinaa vaan enemmänkin “hyvä ystävyys”. Heidän rakkaussuhteisiinsa on kuitenkin luvassa mutkia matkaan, joten näillä kahdella saattaa olla mahdollisuus sittenkin…

Kaikessa yksinkertaisuudessaan elokuvan juonikuvio ei tarvitse sen suurempaa selventämistä. Kyseessä on hyvin perinteinen poika tapaa tytön-tarina. Toista kertaa ohjaajan puikkoa heilutteleva Frank Coraci pystyy pitämään tunnelman melkoisen letkeänä tunnin ajan. Tässä apuna on lennokkaan hauska käsikirjoitus, joka ei turhia märehdi.

Mutta loppua kohti kuljettaessa elokuva pyrkii tuomaan esille enemmän romanttisia ja draamallisia elementtejä kuin se pystyy kannattelemaan. Elokuvan ensimmäisen ja toisen näytöksen huumori toimii itse asiassa varsin mukavasti, koska se ei tarvitse välttämättä suurta kemiaa Sandlerin ja Barrymoren välille, elokuva lepää mukavasti pelkkien vitsien varassa. Romantiikkaa ja aitoa draamaa on kuitenkin vaikea saada puremaan, jos elokuvan alku on rakennettu kevyen läpänheiton varaan.

Sandler ja Barrymore ovat pääosissa hyvässä vedossa. Barrymore saa ilahduttavan hyvin kahlittua sen tavanomaisen ärsyttävän screen-olemuksensa, ja Sandler on saanut elokuvaan mukaan hyvin paljon hänelle tyypillistä huumoria, joka toimii väistämättä toisten katsojien silmissä. Ne, jotka eivät pitäneet Sandlerista ennen The Wedding Singeriä, tuskin tulevat pitämään hänestä erityisesti nytkään.

Kokonaisuudessaan The Wedding Singer on hyvinkin toimiva komedia. Se olisi voinut olla vielä parempi, jos siihen ei olisi yritetty väkisin tunkea astetta liian imelää romantiikkaa. Elokuva sopii hyvin niille, jotka etsivät kevyttä ja hyväntuulista komediaa a lá “aivot narikkaan”, mutta jos Sandlerin tyypillinen huumori ei jaksa naurattaa, on varmaankin parempi valita jokin toinen elokuva.

Teksti: © 2001 Antti Honkala