"Olen kohtaloni mestari, olen sieluni kapteeni", julisti viktoriaanisen ajan jalkapuoli brittiläinen taidekriitikko William Ernest Henley runossaan "Invictus" vuonna 1875. Säkeiden voimalla Nelson Mandela selvisi hengissä karussa sellissään, kun Etelä-Afrikan rasistinen apartheid-hallinto tuomitsi tulevan rauhannobelistin rotuerottelun vastaisesta toiminnasta 27 vuodeksi vankeuteen.

Millainen mielipuoli valitsee terveellisen ja kuitupitoisen lesemuffinssin, kun voi saada makean ja tahmean kanelipuustin? Kapitalismin satuun uskovat miljoonat nuoret pelaajat etsivät e-urheilusta kultaista pääsylippua Willy Wonkan suklaatehtaaseen, joka siivittäisi edellisten sukupolvien raadannasta äkkirikastumiseen ja luokkahyppyyn.

Koettaessaan kestää ankean arjen ahdistavaa harmautta moni pakenee purkamaan jatkuvia paineita vapauttavaan ja stressittömään virtuaalitodellisuuteen. Entä, jos et tajuaisikaan lusikoivasi ikuisessa murmeliluupissa samaa mautonta, suolatonta kaurapuuroa vailla voisilmää, vaan autuaan tietämättömänä tyytyisit tylsinä rullaaviin rutiineihin?

Guy (Ryan Reynolds) on tavallisen keskinkertainen ja optimistinen pankkivirkailija, joka viettää täydellistä elämää epätäydellisessä maailmassa. Siis ilmetty live action-versio Lego Elokuvan (2014) vaatimattomuudessaan epätodennäköisestä tavissankarista. Joka aamu huoleton heppu herää, pukeutuu siniseen kauluspaitaan sekä vaaleanruskeisiin chinoihin, tervehtii kultakalaansa ja hakee kofeiinittoman kahvin matkalla töihin.

Hömelö keltanaamainen muoviukkeli Emmet seikkailikin koko ajan itsevaltaisen isän kellariin pystyttämässä Palikkalassa. Varsin pian valkenee, että itse asiassa Guy onkin niin kutsuttu NPC-luomus loukussa huomattavasti dioraamaa suuremmassa rakennelmassa, taustalle ohjelmoitu sivuhahmo äärimmäisen suosittuja Fortnitea ja Grand Theft Autoa vain inasen vähemmän graafisesti risteyttävässä avoimen maailman massiivimoninpelissä.

Kuningas väkivalta hallitsee Free City-nimisessä metropolissa, jonka kaoottisissa skenaarioissa mitä tahansa saattaa tapahtua. Kaduilla räjähtelee, autot kolaroivat, ja kauppiaat lentelevät läpi liikkeiden ikkunoista ilman, että ohikulkijoilla ilmekään värähtää. Parin tunnin välein asehullut alfat aurinkolaseissaan ryöstävät kellon tarkkuudella pankin usein pahoinpidellen Guyn sekä hänen vartijaystävänsä Buddyn (Lil Rel Howery).

Tuntemattomasta syystä Guy kuitenkin kaipaa sisimmässään jotain enemmän. Kepeän iloinen ja onnellinen veikkonen haaveilee palvelutiskin takana vielä löytävänsä sen oikean, joka odottaa tuolla jossain, kunnes sattuma eräänä iltapäivänä sysää Guyn eteen Mariah Careyn "Fantasya" hyräilevän, tappavan tyylikkään Molotov-tytön (Jodie Comer).

Vähäinen hetki mukavuusalueen ulkopuolella laukaisee häiriön järjestelmässä ja kääntää NPC-olion kaavoihin kangistuneen olemassaolon kartalla päälaelleen. Guy rakastuu korviaan myöten etuoikeutettuun, supervoimaiseen eliittikansalaiseen, jota eivät luonnon ja yhteiskunnan lait koske. Pahan kehä-tyyppiset plehat näyttävät kaupungin sellaisena kuin se avatareja kontrolloiville pelaajille verkossa todellisuudessa heijastuu: ilmassa kelluvien tehtäväkuvakkeiden, ensiapupakkausten, mainosten, lisävarusteiden ja päivitysten kenttänä.

Total Recall (1990) ja Matrix (1999) kysyivät, mikä on totta. Ilmeisiä yhtäläisyyksiä löytyy Jim Carreyn eksistentialistiseen komediaan Truman Show (1998), mutta itse nostaisin tärkeämpänä esiin Ben Stillerin humaanin ja lämminhenkisen matkan Walter Mittyn ihmeellisessä elämässä (2013). Erottaisimmeko reaalitodellisuuden unimaailmasta, valemuistosta, saippuaoopperan lavasteista tai tarkasta tietokonesimulaatiosta? Eikö vapaa tahto tee passiivisen koodinsa ohittaneesta Guysta ihmisen?

Tarinalinjoja on kaksi. Vähitellen oppimiskykyinen, ympäristöä esiasennettuun ydinminäänsä sulauttava tekoäly tulee itsetietoiseksi ja saavuttaa autonomian, mikä tietysti herättää hämmennystä ulkomaailmassa. Soonami-peliyhtiön toimistolla teknologiavelhot Keys (Joe Keery) ja Mouser (Utkarsh Ambudkar) pyrkivät pyyhkimään tasapainoa horjuttavan sooloilijan tyrannimaisen pomo Antwanin (Taika Waititi) käskystä.

Pelaajien keskuudessa Guy kohoaa seuratuksi kulttihahmoksi, joka ravistelee lukuja tuijottavaa rahanahnetta korporaatiota. Molotov-tyttö eli indie-ohjelmoija Millie etsii oikeustaistelua varten todistetta alkuperäisen pelinsä anastanutta ja hyllylle säilönyttä Antwania vastaan.

Videopeleihin pohjautuvat elokuvat ovat tunnetusti laadultaan ailahtelevaista sorttia, koska studioiden pukumiehet kuvittelevat, että sakkaavan alalajin täytyy menestyäkseen kyetä toisintamaan pelikokemus katsojan näkökulmasta. Taannoin epäonnistuivat sekä Capcomin hirviönmetsästykseen perustuva Monster Hunter (2020) että Midway Gamesin veristen fantasiatappeluiden modernisointi Mortal Kombat (2021), sillä edellisestä kerrasta klassikkopelien parissa oli selvästi kerennyt tekijöillä vierähtää pidempi tovi.

Valitettavasti kehitys lähti Super Mario Bros.:in (1993) ja Street Fighterin (1994) myötä välittömästi väärille raiteille. Enemmistö tekeleistä on niin sietämättömän kelvotonta kuraa, että niiden katselu sopii puoleen hintaan lähinnä myöhäisillan humalaan. Jokaista Tronin (1982) ja Räyhä-Ralfin (2012) tapaista huippusaavutusta kohti piisaa useita surkeita räpellyksiä Assassin's Creedistä (2016) Warcraftiin (2016). Pokémon Detective Pikachu (2019) sekä Sonic the Movie (2020) eivät olleet täydellisiä, mutta menettelivät.

Koska moni menee sieltä, missä ei ole aitaa ollenkaan, rima uusille uskaliaille yrittäjille on asetettu todella matalalle. Originaaliin ideaan isolla budjetilla nojaavat korkean konseptin Hollywood-leffat vasta ovatkin harvinaista herkkua adaptaatioiden ja jatko-osien kuormittamassa meressä.

Siksi asiantuntevat ja skeptiset peliharrastajat osaavat varmasti arvostaa sitä, mitä Shawn Levy on näyttelijöiden kanssa saanut aikaiseksi Matt Liebermanin ja Zak Pennin halutusta käsikirjoituksesta. Free Guyn positiivinen lähestymistapa muutoksen mahdollisuuteen pelimaailman monesti myrkylliseksi ja misantrooppiseksi mielletyssä dynamiikassa on yllättävän nokkela, mutta ennen kaikkea hulvattoman hauska.

Millenniaalien elinaikana vulgaareja varhaisteinejä houkuttavasta Saatanan keksinnöstä on tullut valtavirran viihdettä, siinä missä kauhustakin. Vaikka parodiaan mahtuu mukaan myös stereotyyppejä, Free Guyn peliyhteisö näyttäytyy raikkaan inklusiivisena. Pelaajat edustavat tavallisia ihmisiä kaikista ikä- ja sukupuoliryhmistä, joskin valtaosa on vanhempiensa luona vuokravapaasti asuvia parikymppisiä. Millieä ei esimerkiksi milloinkaan kohdella jonakin harvinaisena yksisarvisena, koska hän on sekä pelaava nainen että pelisuunnittelija.

Ikävämpää ilmiötä satiiri liippaa Soonami-imperiumin suorastaan sarjakuvamaisen toimitusjohtaja Antwanin kautta. Taiteellisen luovuuden laiskan ja persoonattoman franchisingin alle epäröimättä ja armotta tukahduttava koulukiusaaja käyttäytyy täysin epäammattimaisesti, mollaa ja vähättelee, minkä ehtii. Free Guy kuvattiin vuonna 2019, ennen kuin syytökset syrjinnästä, seksuaalisesta ahdistelusta sekä pelijättien sairaasta työpaikkakulttuurista nousivat uutisotsikoihin, mutta fiktiivinen firma voisi olla melkein mikä tahansa suuryhtiö Activision Blizzardista Ubisoftiin.

Levy oli yhdessä vaiheessa nimetty ohjaamaan sekä Minecraft että Uncharted, joten voisi hyvin luulla, että hän vain kumoaisi käyttämättä jääneet ajatukset Free Guyhin. Levy vaikuttaa kuitenkin ymmärtävän, kuinka genremateriaalia muokataan kunnioittaen nykypäivän yleisölle, oli kyse sitten Yö museossa-trilogian (2006-2014) ja Real Steelin (2010) ohjaamisesta tai Stranger Thingsin (2016-) tuottamisesta. Monet museoista esittelevät ja säilyttävät alkuperäiskulttuureilta varastettuja ja valkopestyjä esineitä, mutta Levy luo täyteläisen ja värikkään maailman, jossa hahmot yrittävät toimia oikein, vaikkakin osa heistä täysin itsekkäistä syistä.

Free Guy laatii selvät säännöt pelin sisäiselle ja ulkopuoliselle todellisuudelle. Tuotantosuunnittelija Ethan Tobmanin painovoimaa uhmaava mielikuvitus-Boston sisältää vain välttämättömät videopelimiljöön elementit, mikä ei yhtään heikennä Free Cityn tehoa huikeana teknisenä taidonnäytteenä. Toimintakohtaukset mukautuvat innovatiivisesti kulloinkin määriteltyihin pelimekaniikkoihin. Ready Player Onesta (2018) poiketen lukemattomat orgastiset pääsiäismunat ja cameot striimaajatähdiltä tekevät elokuvasta autenttisen pelaajille kuitenkaan vieraannuttamatta aivonsa narikkaan jättäneitä rivikatsojia.

Pätevää visuaalista vyörytystä vahvistaa kemia Comerin ja Reynoldsin välillä. Comer tunnetaan BAFTA- ja Emmy-palkitusta roolistaan psykopaattisena venäläisenä salamurhaaja Villanellena ylistetyssä jännityssarjassa Killing Eve (2018-), mutta Free Guy laajentaa loistavasti arsenaalia. Molotov-tyttönä hän on rohkea, kovapintainen ja vahva pistoolinkantaja, jolta puuttuvat Millien herkkyys ja hauraus taistelijana.

Neljännen seinän rikkova Reynolds on koominen nero, joka osoittaa leikkimielistä huumorintajuaan jokaisella twiitillä. Somessa kanadalainen hurmuri kettuilee härskisti niin rakkaille kollegoilleen kuin vaimolleen Blake Livelylle. Julkinen persoona on kietoutunut peruuttamattomasti yhteen Deadpoolin kanssa niin hyvässä kuin pahassa. Suloisen kiltti ja viaton Guy kykenee kylliksi irrottautumaan Marvelin rääväsuisesta ja ultraväkivaltaisesta popkulttuuri-ikonista, vaikka Wade Wilsonin sarkasmi tunkeekin äänestä, vitseistä sekä kerronnasta.

Negatiivisuutta torjuva Free Guy on juuri sitä, mitä lääkäri määräsi synkkään deltasyksyyn neljännen korona-aallon keskellä. Tarvitsemme aidosti hyväsydämistä sankaria, joka ei päätä auttaa ihmisiä velvollisuudentunnosta tai hyvittääkseen pahat tekonsa, vaan koska hän yksinkertaisesti voi. Toki todistaakseen samalla arvonsa ihastukselleen.

Pelaajia ei haasteta pidättelemään itseään, koska elokuva- ja peliteollisuus rajoittavat meitä jo mieluusti muutenkin. Nyt, kun pelit ovat kehittyneet riittävän sofistikoituneiksi vuorovaikuttaakseen kanssamme, olemme joka tapauksessa vastuussa luomuksistamme riippumatta siitä, suunnittelimmeko ne vai nautimmeko vain niillä pelaamisesta. Vaikka peli sallisi ampua ja hakata porukkaa, ei se silti ole pakollista. On pelaajan päätettävissä, hyödyntääkö pidäkkeetöntä potentiaalia rakentavasti ja rauhanomaisesti.

Vielä puolitoista vuotta sitten laajemmalle yleisölle tuskin olisi maistunut hyvän mielen kvasifilosofinen toimintakomedia inhimillisistä pikseleistä, joiden kautta elokuva kommentoi universaalisti merkityksellisiä teemoja yksilöllisyydestä sekä itsenäisyydestä. Kannustavassa hengessä Free Guy vilpittömästi uskoo, että pelaajat voivat odottaa ja vaatia enemmän niin peleiltä, toisilta kuin elämältäkin.

Suosittelen pitämään kasvomaskia koko elokuvan ajan, sillä hysteerisestä pärskimisestä ei takuulla tule loppua. Emmehän toivo tarttuvan minkään muun kuin naurun.

Teksti: 2021 Samu Oksanen