Lähinnä Monty Python -sarjoissa ja elokuvissa kannuksensa ansainnut monitaiteilija Terry Gilliam ponkaisi maailman maineeseen vuonna 1985 elokuvallaan Brazil. Maailman maineeseen noussut, harvakseltaan elokuvia tehtaileva ohjaaja ei kuitenkaan ole menestyksen myötä muuttunut yhtään sen tuotteliaammaksi ohjauksen saralla, sillä The Fisher Kingin jälkeen hän on vaivautunut ohjaamaan vain kaksi elokuvaa: kiehtovan sci-fi-seikkailun 12 Apinaa (1995) ja psykedeelisen Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998).

Gilliamin persoonallinen tyyli tehdä elokuvia syntyi jo 80-luvun alkupuolella, ja on jatkunut tähän päivään asti. Hänen visuaaliset kikkailunsa ja toisten mielestä häiritsevän poukkoileva kerronta erottavat nämä elokuvat valtavirrasta. Siksi onkin hassua, että hänen paras elokuvansa The Fisher King on myös hänen kesyin tekele. Vaikka tämäkään elokuva ei ole keskiverto TV:n tuijottajalle välttämättä kovin helposti avautuva, sen tyyli on kuitenkin huomattavasti rauhallisempi kuin muiden Gilliamin elokuvien. Tämä on stereotyyppi elokuvasta, joka jakaa katsojat kahteen leiriin: toiset rakastavat sitä, toiset inhoavat. Väliinputoajia tulee harvoin vastaan.

Jack (Jeff Bridges) oli ennen suosittu tiskijukka radiossa. Hän ansaitsi paljon rahaa, hänellä oli varaa olla koppava ja sanoa kenelle tahansa mitä tahansa ja joka ilta “hän saa vapaasti valita teinitytön ketä naida limusiinissaan”. Mutta mitä korkeammalla lennetään, sitä kovempaa tiputaan: muutaman vuoden päästä Jack on menettänyt kaiken, koska eräs hänen radio-ohjelmansa kuuntelijoista otti hänen neuvonsa hieman liian kirjaimellisesti ja alkoi riehua haulikon kanssa. Nyt Jack potee syyllisyyttä, juo liikaa ja asuu videovuokraamon yläkerrassa uuden tyttöystävänsä Annen (Mercedes Ruehl) kanssa.

Toisaalla New Yorkissa asuu toinen mies, Parry (Robin Williams), joka myös etsii pelastusta menneisyydeltään, mutta on tietämättään valinnut hieman erilaisemman tavan: hän kieltää traagisen menneisyytensä ja asuu nyt kodittomana New Yorkin kaduilla jahdaten olematonta (?) pyhää Graalin maljaa ja unelmoi hassusta elämänsä naisesta (Amanda Plummer), joka työskentelee läheisessä kirjakustantamossa.

Eräänä synkkääkin synkempänä yönä näiden kahden miehen polut kohtaavat. Molemmat löytävät toisistaan jotain, minkä uskovat olevan avain heidän omaan pelastukseensa. Tästä alkaakin ystävyys, joka opettaa heille molemmille jotain elämästä, ystävyydestä, rakkaudesta ja anteeksiannosta.

Gilliam aloittaa rauhallisesti ja maalailee runsaasti unenomaisia kohtauksia läpi elokuvan, joissa useissa on mukana liekkejä sylkevä punainen ratsastaja, joka symbolisoi Parryn tukahdutettuja muistoja kuolleesta vaimostaan. Ensimmäisen tunnin ajan Gilliam onnistuu pitämään kerronnan rytmin hyvin koossa, mutta loppu puolella joudutaan jälleen ikävä kyllä kiirehtimään hieman liikaa. Ei sinänsä mikään ihme, sillä tarinaan on tungettu enemmän kuin runsaasti dramaattisia aineksia: Parryn pakkomielle pyhää Graalia kohtaan, ja hänen ongelmallinen, mutta koskettava suhde Amanda Plummerin hahmon kanssa, Jackin taistelu menneisyytensä, syyllisyytensä ja naisystävänsä kanssa. Tähän kun vielä lisätään Jackin ja Parryn ystävyys ja muutama juonenkäänne, niin tulos on kieltämättä hetkittäin hieman maaninen.

Parasta elokuvassa on kuitenkin näyttelijät ja henkilöhahmot. Jeff Bridges tekee elämänsä suorituksen kyynisenä ja hieman itsekkäänäkin ex-julkkiksena, joka alkaa auttamaan Parrya lähinnä syyllisyydestä, mutta joka elokuvan edetessä kasvaa kuitenkin aidoksi välittämiseksi. Robin Williams tekee myös yhden uransa hienoimmista suorituksista hyväsydämisenä ja viisaana kodittomana, jolla on kuitenkin valtavia ongelmia hyväksyä tai käsittää menneisyyttään ja sitä kautta kohdata todellisuutta. Hänet palkiittiin roolistaan Golden Globe-palkinnolla. Myös Ruehl palkittiin Oscarilla loistavasta roolistaan Jackin naisystävänä.

The Fisher King ei välttämättä aukea jokaisella tasolla helposti katsojalle. Sen hallittu kaaosmaisuus niin kerronnallisella kuin visuaalisellakin tasolla saattaa olla hetkittäin liikaa joillekin katsojille. Silti se ansaitsee paikkansa klassikkohyllyssä. Nasevan huumorin ja tilannekomiikan lisäksi se tarjoaa harvinaisen koskettavaa draamaa ja mielikuvituksellista elokuvailmaisua. Ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Teksti: © 2002 Antti Honkala