Ensimmäinen kommentti elokuvasta on, että se oli parempi mitä uskalsin odottaa. Yksinkertaisesti hieno elokuva. Kun olet katsonut sen kerran et pysty enää koskaan katsomaan sitä samasta näkökulmasta, sillä elokuva tekee vaikuttavan ja mielenkiintoisen “vaihdoksen” loppumetreillä.

En silti uskaltaisi väittää, että elokuva olisi tämän vuosituhannen uuden tyylilajin elokuvaksi. Fight Club (1999 USA, Saksa) ei ole puhtaasti omaperäinen, vaikka sen ulkoinen kuori onkin uusi. Stanley Kubrickin Eyes Wide Shut oli jossain mielessä samanlainen, kuten ehkä myös (jossain) mielessä Fight Club muistutti Matrixia. Fight Club tykittää silti voimakkaammin ja puree kuin tappajahai uimaria. Fight Clubin peruspilarina oleva yksinäisyys (“tässä suuressa maailmassa”) ja ihmisten hylkääminen ja unohtaminen ei muutu, vaikka elokuvaa tarkastelisikin siltä toiselta kannalta.

Edward Nortonin (American History X) esittämä Jack on auto-onnettomuuksien korvauksienlaskija, joka elää kohtuullisen varakkaasti ikea-idyllissään. Jackin isä on kuollut tai vain jossain kaukana, äidistä elokuvassa ei edes puhuta. Jack kärsii vakavasta sairaudesta, yksinäisyydestä.

Sairauksen johdattelemana mies lähtee ryhmäterapioihin, joissa hän tapaa mm. syöpää sairastavia itkijöitä. Jack on itse terve kuin pukki, mutta silti hän käy useissa eri (väärissä) terapioissa, joissa hän tapaa seuralaisen, Marla Singerin (Helena Bonham Carter). Nainen viettää myöskin elämäänsä terapiaryhmissä, mutta Jack ei ole innostunut, että Marla liikkuu samoissa ryhmissä ja he päättävät järjestellä aikataulunsa niin, että heidän ei tarvitse tavata.

Jackin työ pakottaa miehen matkustelemaan pitkin Yhdysvaltoja ja niinpä hän tutustuukin eräällä matkalla Tyler Durdeniin (Brad Pitt, Seitsemän). Jokin viehättää Jackia Tylerin rennossa ja jossain mielessä anarkistisessa olemuksessa Jackia. Niinpä hän ottaa yhteyttä tähän ja he lähtevät kapakkaan. Joku on räjäyttänyt Jackin asunnon, joten asunnottomana hän pääsee muuttamaan Tylerin taloon.

Tylerin sosiaaliton elämä ja Jackin yksinäisyys muodostaa tilanteen tappeluklubin asteelle. He perustavat tappeluklubin, jossa miehet mätkivät öisin toisiaan jossain syrjäisessä paikassa ja tästä hakkaamisesta jokainen (ahdistunut) persoona saa kiksejä.

Ohjaaja David Fincherin nousee tällä elokuvallaan ehdottomasti minun Ohjaajat top-10:ssä kolmen parhaan joukkoon. Seitsemän, The Game ja nyt Fight Club olivat kaikki ehdottomasti laadukasta elokuvaa. Ohjaajan ensimmäinen Alien 3 on myöskin saavuttanut melkoista kunnioitusta, mutta itse en ole vieläkään nähnyt sitä.

Fight Clubia voisi pikaisesti luonnehtia The Gamen ja Seitsemän yhdistelmäksi, mutta se voi olla liian pikainen arvio. Fight Clubissa on paljon muutakin kuin ahdistavaa elämänkuvausta, kuolevia ihmisiä ja “kääntyvä” juoni. Fight Club nousee ohjaajan aikaisempien töiden ohi juonensa, kuvauksensa, näyttelijöidensä ja ajankohtaisuutensa takia. Edward Norton teki hienoa työtä American History X:ssä ja tämän kertainen suoritus ei jää paljoakaan huonommaksi. Brad Pitt ei ole ehdottomasti pelkkä tyttöjen idoli, joka ottaa rahakkaan duunin ja hoitaa sen puolihuolittomasti. Fight Clubissa Pitt jatkaa Fincherin kanssa yhteistyötä, joka alkoi Seitsemässä.

Chuck Palahniuk on kirjoittanut romaanin, josta nyt käsikirjoittaja Jim Uhls (debyytikirjoitus) tekee uskomattoman visuaalisuuden ja psykologisen taidonnäytteen. Joillain käy sitten jo ensimmäiselläkin kerralla mäsi. Fight Club on tuleva kulttielokuva, joka nousee omaan arvoonsa ja tästä on turha keskustella.

teksti: © 2000 Raimo Miettinen