Elokuvantekijöinä Ethan ja Joel Coen muistuttavat hyvin paljon David Lynchia, molempien tekeleet on helppo tunnistaa. Coenin veljesten ja Lynchin elokuvissa mikään ei ole varmaa, paitsi yleensä visuaalisuuden riemuvoitto ja tarinan epätavallinen rytmitys. Siinä missä Lynch on tämän tyylin äärimmäinen pää (ainakin Hollywoodissa), Coenin veljekset edustavat hieman hillitympää, mutta silti yhtä tunnistettavaa ja nautittavaa omaperäisyyttä. Fargo (1996 USA, Iso-Britania) ei tässä mielessä ole poikkeus.

Coenin veljeksiltä (Joel ohjaa, Ethan tuottaa ja molemmat käsikirjoittavat) on ilmestynyt Fargon jälkeen ja ennen sitä useita muistettavia elokuvia (Valtapeli, The Big Lebowski, Arizona Baby, Voi veljet, missä lienet?), mutta Fargo on se, mitä on eniten kiitelty. Ei ihme, sille se ihastuttaa omalla persoonallisuudellaan, naurattaa omalla absurdilla huumorillaan ja jopa liikuttaa sympaattisen hölmöillä henkilöhahmoillaan.

Tarina sijoittuu vuoteen 1987, kaupunkiin nimeltä Fargo. Jerry Lundegaard (William H. Macy, Pleasantville – onnellisten kaupunki) on automyyjä, joka on joutunut pahaan rahapulaan. Selvitäkseen taloudellisista vaikeuksistaan hän kehittää enemmän tai vähemmän nerokkaan juonen, josta kaikki hyötyisivät paitsi hänen appiukkonsa. Niinpä hän palkkaa kaksi paikallista pikkurikollista Carlin (Steve Buscemi, Armageddon) ja Gaearin (Peter Stormare, Dancer in the Dark, Circus) kidnappaamaan hänen vaimonsa. Suunnitelmana on sitten vaatia vaimon isältä lunnaita 80.000 dollaria, joista Carl ja Gaear saisivat puolet ja Jerry puolet. Valitettavasti Carl ja Gaear eivät ole alansa kiistattomia ykkösiä, sillä hyvin nopeasti asiat alkavat menemään pieleen, kuten näissä tapauksissa on tapana mennä. Pian kaksikko on jättänyt jälkeensä kasan ruumiita. Nyt peliin puuttuu poliisi Marge Gunderson (Frances McDormand, Melkein julkkis), joka on määrätty juttua selvittämään ja kohtalon saattelemana hän alkaakin pääsemään juttuun käsiksi.

Joel kertoo tarinaa hyvin rauhallisella rytmillä ja pysähtyy aina silloin tällöin syventämään henkilöhahmoja periaatteessa tarpeettomilla osuuksilla. Nämä osuudet kuitenkin toimivat tässä tapauksessa hyvin, sillä Fargo on onneksi yksi niistä elokuvista, joissa tarina itse on vähintään yhtä kiinnostava kuin sen loppu. Huolellinen kerronta jatkuu alkuhetkistä loppuun saakka, eikä se ala hermostuttamaan missään vaiheessa. Kiitos tästä kuuluukin Fargon nimekkäille ja pystyville näyttelijöille, jotka tekevät suorituksistaan niin kiinnostavat, että heidän toimiaan jaksaa katsella hetken, vaikka mitään merkittävämpää ei olisikaan juuri tapahtumassa.

Parasta antia Fargossa onkin henkilöhahmot ja näyttelijät. Veljekset ovat kirjoittaneet kaikista hahmoista niin erikoisia ja persoonallisia, että jopa elokuvan eriskummalliset keskustelut ja tapahtumat alkavat tuntua kuvaan sopivilta. Esimerkiksi hassut tokaisut “what the heck”, “thank´s a bunch” ja “you betcha” sopivat Macyn ja McDormandin hahmojen suuhun loistavasti. Coenin veljesten vakionäyttelijät Steve Buscemi ja Peter Stormare tekevät jälleen hyvää työtä ala-arvoisina rikollisina, kuten he aina tekevät Joelin ohjauksen alaisina.

Yleensä Coenin veljesten elokuvissa visuaalisuus on hyvin tärkeää, jonka jotkut meistä saattoivat huomata esim. Valtapelissä. Tällä kertaa visuaalisuus jää jossain määrin vähemmän tärkeäksi, sillä elokuva on kuvattu aika TV-tyyppisesti, kameran tyytyessä perinteisiin kuvakulmiin, eikä suurempia kikkoja ole havaittavissa. Epäilemättä veljekset ovat kuvanneet elokuvaa tietoisesti “tositarina”-tyyppisesti, joten Valtapelin ja Big Lebowskin tyyliset surrealistiset osuudet eivät ole aiheellisia.

Epäilemättä Fargo tulee jäämään ikuisesti yhdeksi Coenin veljesten parhaimmista elokuvista. Vaikka se sisältääkin loppua kohti kasvavissa määrin väkivaltaa, sen hyväntuulinen huumori on omiaan pelastamaan kenen tahansa tylsän sunnuntai-illan ja ehkäpä antamaan hieman voimia uuden viikon aloituksessa. You betcha.

teksti: © 2001 Antti Honkala