Christopher Lee kieltäytyi kahdeksan vuoden ajan Draculan jatko-osista, ennen kuin suostui laittamaat kulmahampaat takaisin paikoilleen. Toki Hammer oli tuonakin aikana väsäillyt vampyyrielokuvia (Brides of Dracula 1960, Kiss of the Vampire 1962), mutta kreivi ei ollut niissä mukana kuin nimellisesti. Leen palattua ruotuun oli tuloksena Dracula – pimeyden ruhtinas.

Joukko englantilaisturisteja matkaa Karpaateilla, jossa Draculan pahat muistot elävät yhä ihmisten mielissä, vaikka kreivin kuolemasta on kulunut jo vuosikymmen. Onnettoman yhteensattuman vuoksi joukkio joutuu etsimään yösijaa kreivin linnasta, jossa tämän palvelija ottaa heidät avosylin vastaan. Yön aikana toinen pariskunnista katoaa; palvelija surmaa miehen ja herättää Draculan tämän verellä henkiin ja nainen saa kunnian olla murhanhimoisen kreivin ensimmäinen uhri.

Terence Fisherin toinen ja viimeiseksi jäänyt Dracula -elokuva jatkaa siitä mihin ensimmäinen jäi. Tyylikkäät lavasteet ja jylhä musiikki ovat yhä keskeisessä osassa. Tällä kertaa käsikirjoittajat ovat voineet säveltää mitä mieleen juolahtaa, ja paikka paikoin tarina onkin varsin onnistunut, ihmettelen vain miksi tällä kertaa mukaan on täytynyt ottaa mielipuoli, kun ensimmäisessä tätä ei ollut laisinkaan.

Edellisosaan verrattuna Dracula (Christopher Lee) on varsin vähän esillä, ennen loppukohtausta noin viitisen kertaa. Mielestäni tämä on hyvä ratkaisu, sillä näin kreivi ei koe elokuvan aikana inflaatiota, joka tapahtuu useassa sarjan muussa elokuvassa. Van Helsingin paikan taistelussa vampyyrejä vastaan on ottanut isä Sandor (Andrew Keir), joka suoriutuu työstään varsin hyvin.

Elokuva on kokonaisuutena keskinkertainen. Sillä on hetkensä, joskin harvassa ja metsään mentäisiin ja pahasti elleivät Fisher, Lee ja Keir onnistuisi pitämään jonkinlaista tasoa yllä, sillä muiden näyttelijöiden työskentely on melko karseaa katsottavaa, mikä ei kyllä ole ihme Hammer -elokuvien ollessa kyseessä.

teksti: © 2002 Kari Glödstaf