Ranskalainen Dheepan on suomalaisille hämmästyttävän ajankohtainen elokuva.

Euroopassa on tällä hetkellä käynnissä historiallisia mittasuhteita kolkutteleva pakolaisvyöry. Se on joko hirvittävä humanitaarinen kriisi tai kaikki pelot realisoiva invaasio, joka täytyy estää millä hinnalla hyvänsä.

Eteläisessä Euroopassa pakolaiset ovat tuttu näky. Italian, Ranskan ja Kreikan kaltaiset rantakohteet ovat kustantaneet niin sanotun pakolaisongelman ilman, että Pohjoismaissa on asiasta tarvinnut kummemmin murehtia.

Nyt on toisin. Pakolaiset ovat kestopuheenaihe, jolta ei voi välttyä sen enempää Helsingin Sanomissa kuin lähikapakassakaan.

Suomen Punainen Risti teki ennätystuloksen nälkäpäiväkeräyksellään. Samaan aikaan yhä useammat vaativat kovaäänisesti rajojen sulkemista ja pakolaisten johdonmukaista käännyttämistä.

Sisällissodan ja pakolaisleirin realiteetit verkkokalvoille ensikuvillaan polttava Jacques Audiardin ohjaama ja käsikirjoittama Dheepan on kliseisesti ilmaistuna elokuva, joka juuri nyt kaikkien tulisi nähdä.

Muiden kuin meidän kärsimys herkästi toisarvoistuu. Puhuttelevasti Audiard näyttää ensimmäiset kuvat onttojen kirjainten läpi. Tarjolla on vain osa kuvasta, osa totuudesta. Aivan kuten sanomalehdissäkin.

Sama kerrontametodi jatkuu läpi elokuvan, joskin kirjaimien tilalle ilmaantuu pakolaismallinen uusioperhe, jonka kolmen silmäparin läpi nähdään turvapaikkatodellisuus. Mies on talkkari, nainen kotiavustaja ja tyttö aloittaa opinnot.

Perhe pakenee helvetistä toisenlaiseen ahdinkoon. Traumat ja pettymykset eivät katoa sen enempää kehosta kuin mielestä vain maantieteellistä sijaintia vaihtamalla.

Pitkään täysin rutiininomaisen tarinan vahvuus on osittain juuri sen ennalta-arvattavuus.

Katsojan ennakko-odotuksia hyväksikäyttäen elokuva säilyttää toivottomuuden ja menetyksen ilmapiirin silloinkin kun ilo on ylimmillään ja toive pilkottaa sisään homeisten vaneriseinien kehystämistä ikkunoista.

Näin Audiard vangitsee heikossa yhteiskunta-asemassa elävien arjen jatkuvan epävarmuuden. Ghetto on oma yhteiskuntansa, jossa ei niin sanotun sivistyneen länsimaan logiikka ratkaise ongelmia kuin sattumalta.

Huvittavasti eräs kohtaus myös muistuttaa siitä, miten tärkeitä juuri oikeanlaiset tarinat ihmisille ovat. Varma turvapaikka irtoaa tietyt taikasanat huuli väristen lausumalla.

Vääränlainen tarina kyseenalaistetaan. Sopivaksi katsottu kärsimys leimataan hyväksyvästi ilman jatkokysymyksiä.

Dheepania on ilmiselvistä yhtymäkohdista johtuen laajalti verrattu Martin Scorsesen pahoinvointiklassikkoon Taxi Driver (1976).

Molempia elokuvia yhdistää patoutuva turhautuneisuus, kasvava viha ympäristöä kohtaan ja näiden tuntojen purkautuminen.

Suomessakin on viime aikoina keskusteltu siitä, miten maahan saapuvien pakolaisten tulee käyttäytyä. Onko heillä lupa olla tavallisia kuolevaisia, jotka valittavat kantaväestön tapaan siitä sun tästä, vai tuleeko heidän joka käänteessä osoittaa kiitollisuuttaan mahdollisesta turvapaikasta.

Mielenkiinnolla odotan millaisia tuntoja Dheepanin hurmeisimmat hetket katsojissa herättävät. Ovatko ne sankaritekoja vai sekopäisiä murhia. Selvää on ainakin se, että Audiard haastaa miettimään jatkuvasti uutisotsikoita värjäävän, mielettömältä vaikuttavan väkivallan taustoja.

DVD: Levyllä anamorfinen 2.35:1 -laajakuva ja Dolby Digital 5.1 -ääniraita. Ei lisämateriaalia.

Teksti: 2015 Jouko Luhtala