Lapsen syntymä on ollut keskeinen teema tai katalysaattori kauhuelokuvassa viimeistään Roman Polanskin Rosemaryn painajaisesta lähtien. Harva elokuva on kuitenkaan sen jälkeen päässyt teholtaan lähellekään sitä helvettiä, jonka ytimessä Mia Farrow’n haavoittuvainen hahmo tarinan loppupuolella kulki.

Aikakaudelle – Polanskin mestariteos valmistui 1968 – muodikkaasti Rosemary pelasi vahvasti uskonnollisella aihepiirillä, jossa Saatanan nimeä ei pelätty sanoa ääneen, eikä ”Hail satan!” vielä kirvoittanut nauruhermoja. Samoja teemoja kierrättivät myös sellaiset Polanskin ohjausta seuranneet lapsuuden ja pahuuden yhteen nivoneet genreklassikot kuin Manaaja (1973) ja Ennustus (1976).

Vuonna 2007 päivänvalon näki George Ratliffin debyyttiohjaus fiktion parissa, kotimaassaan Joshua-nimellä kulkenut Devil’s Child. Elokuvan traileri lupaili aiemmin mainittujen teosten henkisen tarinan perhettään terrorisoivasta demonipojasta – ja tätä vaikutelmaa tuki myös järjetön Suomen markkinoille valittu nimi – mutta totuus on ainakin osittain toinen. Elokuvalla on toki henkiset hetkensä, mutta ne eivät ole samalla tavalla osa tarinan laajempaa tematiikkaa kuin esimerkiksi Manaajassa.

Devil’s Child ei siis nimestään huolimatta ole niinkään uskonnolliselta kantilta kauhua luova pala, mutta toisaalta ei myöskään Hide And Seekin kaltaisten turhakkeiden tyylinen yliluonnollinen tuotos. Sen juuret ovat – liikoja paljastamatta – vahvasti psykologiset, ja kenties tässä onkin sen vahvuus: diagnosoimatonkin mielisairaus on toki realistisempi selite mielenhäiriöille kuin henkien tai sen puoleen kristinuskon maailma. Osana kuviota on myös varovainen eriarvoistuksen ja identiteetin häivyttämisen vaaroja korostava pohjavire, jonka voi joko ohittaa kokonaan tai nähdä ratkaisevana tekijänä tarinan päähenkilön motiiveissa.

Ratliffin elokuvan keskushahmo on Joshua (Jacob Kogan): hiljainen ja vetäytyvä, mutta äärimmäisen lahjakas 9-vuotias poika. Tarina alkaa, kun pojan kiireiselle bisnesisälle (Sam Rockwell) ja kauniille mutta ilmeisen stressaantuneelle äidille (loistava Vera Farmiga) syntyy tyttövauva, joka imee yhtäkkiä kaiken huomion. Sivualalle huomaamatta sysätty Joshua alkaa oireilla, mutta kukaan ei tunnu tätä huomaavan.

Ohjaaja vie tarinaa eteenpäin ihailtavalla tyylitajulla ja ennen kaikkea maltilla. Uhan ensisoinnut lyödään jo varhain, mutta vasta huolellisen pohjustuksen jälkeen alkavat tapahtumat vyöryä kunnolla eteenpäin. Joshuan pianollaan soittamat kaoottiset sonetit tarjoavat juonenkuljetukselle oivan kehyksen, jossa koskettimien hiljaa yltyvä crescendo painottaa tärkeitä käännekohtia tarinassa. Yhä omituisemmaksi käyvää tunnelmaa korostaa myös tyylikäs, tarkkaan harkitun vinoutunut kuvaus.

Elokuvaa rasittaa kuitenkin sen osittain ontuva hahmokehittely. Vanhemmat ovat loistavasti kirjoitettuja: äidin henkinen luhistuminen maanisdepressiivisine taipumuksineen ja hallusinaatioineen sekä varovaiset vihjailut päällisin puolin uutteran isän uupumuksesta kotioloihin ovat uskottavia, mutta ongelmaksi koituu itse tarinan päähenkilö. On ehkä hivenen liikaa olettaa katsojien hyväksyvän Joshuan olevan yksinkertaisesti se kylmäverinen ja eleetön sosiopaatti, jollaiseksi hänet heti ensiminuuteilla maalataan, ilman minkäänlaista hahmokehitystä. Pojan häiriökäyttäytymiselle annetaan kyllä montakin syytä, mutta ne eivät auta, kun hänen olemuksensa on yksi ja sama, ja vain varsinaiset teot ilmaisevat tilanteen pahenevan.

Elokuvaa rasittavat myös muutamat turhan laiskat ratkaisut. Sinänsä karmivan pojan viides yhtäkkinen ilmestyminen hahmon selän taakse hyppäävän ääniraidan siivittämänä kääntää katsojareaktion jo päinvastaiseksi. Tarina toimisi paremmin, mikäli ohjaaja malttaisi pysyä erossa kaavamaisista kauhukliseistä ja keskittyä hahmojensa välisiin suhteisiin realistisemmassa kontekstissa. Devil’s Child ei ole kauhuelokuva, mutta tuntuu kuin ohjaaja salaa toivoisi sen olevan.

Puutteistaan huolimatta Ratliff on saanut aikaiseksi tehokkaan ja puhuttelevan trillerin, joka pitää ehkä turhan monta asiaa itsestäänselvyytenä, mutta onnistuu myös aidosti sykähdyttämään. Alavireinen loppupuolisko ja asioiden osin hyvin huomaamaton selittäminen – Joshuan motiiveja ei ennen viimeistä kohtausta alleviivata, ja elokuva loppuu tylysti heti kun viimeinen totuus käy ilmi – vakuuttavat katsojan ja pelastavat Devil’s Childin siitä b-luokan säikyttelykategoriasta, johon se luokattoman käännösnimensä perusteella joutaisi.

Teksti: © 2008 Anton Vanha-Majamaa