Kovia kokenut New Orleans laskiaistiistain aamuna: Autolautta valmistautuu kuljettamaan sotilaita ja heidän perheenjäseniään. Hetken matkaa taitettuaan lautta räjähtää taivaan tuuliin vieden mennessään yli 500 ihmistä. ATF agentti Doug Carlin (Denzel Washington) saapuu turmapaikalle tehden monta yllättävää löytöä. Nähdessään erään turmauhrin ruumiin Carlin tietää tarkkaan mistä tutkimuksia pitää jatkaa. Mitä pidemmälle päivä etenee, sitä vakuuttuneempi Carlin on siitä, että kyseessä on henkilökohtainen déjà vu. Selityksen antaa FBI agentti Andrew Pryzwarra (Val Kilmer), joka kutsuu Carlinin avustamaan FBI:n erikoisryhmää, jossa rikosta ratkotaan aivan uudenlaisin keinoin.

Kultasormituottaja Jerry Bruckheimerin nimi on monelle mielleyhtymä ylimitoitettuun ja siirappiseen toimintatykitykseen. Tällä kertaa Bruckheimer kuitenkin malttaa mielensä, sillä onhan käsittelyssä New Orleans, joka hurrikaani Katrinan jälkeen kohtaa toisen kärsimyksen terrori-iskun muodossa. Autolauttaan asetetun pommin uhreiksi on joutunut niin aikuisia kuin lapsia ja hyökkäys on selvästi suunnattu Yhdysvaltoja vastaan. Bruckheimerin käden jäljet toki näkee viimeistään siinä vaiheessa, kun tutkijat ottavat käyttöönsä uuden tekniikan, joka mahdollistaa menneisyyden tutkimisen muutaman päivän viiveellä. Tämä kohta elokuvassa on suuri vedenjakaja: On nimittäin aivan hilkulla, ettei Deja Vu napsahda omaan futuuristisuuteensa. Ohjaaja Tony Scott onnistuu kuitenkin juuri oikealla hetkellä nostamaan tunnelman niin tiiviiksi, että tämä sci-fi-juonenkäänne kääntää asetelman hyväksi aivojumpaksi.

Elokuva on rakennettu hyvän käsikirjoituksen ja vielä enemmän pääroolissa loistavan Denzel Washingtonin karisman varaan. Sivuosistakin löytyy tukea: Val Kilmer hieman ylipainoisena FBI agenttina tuo tarinaan lisää uskottavuutta ja ensimmäistä isoa rooliaan tekevä Paula Patton, joka erehdyttävästi muistuttaa nuorta Halle Berrya, istuu Bruckheimer-tuotantoon mainiosti. Kun tähän vielä lisätään Tony Scottin sopivan patrioottinen esitystapa ja kuvaaja Paul Cameronin totutun vauhdikas kameratyöskentely, on vakavaan terroriaiheeseen tarttuminen hieman miellyttävämpää. Deja Vu’lle ehdottomaksi lisäeduksi voi laskea tuotannon siirtämisen (valkokankaalla kuluneesta) New Yorkista katastrofin runtelemaan New Orleansiin.

Deja Vu oli mainiota piristyslääkettä vaisuun elokuvavuoteen 2006 siitäkin huolimatta, että aikamatkailu ei istu luontevasti vakavahenkiseen trilleriin. Onneksi suorat toistot muista samaan teemaan perustuvista elokuvista, kuten Minority Reportista tai Timecopista, on osattu peittää omaperäisillä juonenkäänteillä ja kokonaisuus on pidetty ymmärrettävyyden rajoissa. Tuottaa suurta mielihyvää huomata, ettei olekaan tipahtanut kärryiltä vaan pystyy keräämään johtolankoja, aivan kuin ratkoisi rikosta yhdessä Washingtonin kanssa. Pienillä viilauksilla lopputuloksesta olisi kuitenkin saanut vieläkin paremman: Nyt Bruckheimer kumppaneineen joutuu laskemaan liian paljon sen varaan, että katsojat ovat valmiita suhtautumaan ajassa matkaamiseen edes hippusen realistisesti. Vaikkeivat sitten lopulta suhtautuisikaan, niin reipas kaksituntinen sujuu joka tapauksessa kuin siivillä: Tylsiä hetkiä ei ole ensimmäistäkään.

Teksti: © 2006 Lasse Lepola