Vuosisadan alkupuolella vaikuttanut ranskalaisimpressionisti Colette leikitteli töissään ja yksityiselämässään käsityksillä miehen ja naisen suhteesta. Avoimesti biseksuaali nainen shokeerasi näyttämöurallaan – paljaita rintoja, tyttöjen välistä rakkautta! – ja käänteli proosassaan sukupuolirooleja ylösalaisin.

Eräs Coleten kuuluisimmista töistä on Chéri, joka kertaa ikääntyvän kurtisaanin ja nuoren pojan liian pitkään jatkunutta rakkaussuhdetta. Nyt teos on kääntynyt valkokankaalle brittiläisen Stephen Frearsin toimesta.

Léa de Lonval (Michelle Pfeiffer) on 50-vuotiaaksi ehtinyt, elämänsä rakkaudelle pyhittänyt nainen, joka huomaa olevansa pelottavan kiintynyt nuoreen poikaleluunsa. Fred “Chéri” Peloux’n (Rupert Friend) oli määrä olla pelkkä harmiton boytoy, nelikymppisen viimeinen hairahdus ennen seestymistä, mutta kuuden vuoden jälkeen Léa tajuaa olevansa rakastunut poikaan.

Tilannetta vaikeuttaa se, että Chérin äiti ja Léan paras ystävä ja kollega, Madame Peloux (Kathy Bates), on päättänyt saattaa poikansa avioliiton satamaan. Morsian on poikaa nuorempi ja kokematon Edmee (Felicity Jones), johon Chéri ei tunne minkäänlaista yhteyttä.

Elokuvan ja romaanin vahvuus on tapa, jolla se uudistaa ja parodioi perinteisiä sukupuolirooleja. Léa onkin parisuhteen kasvatuksellinen ja taloudellinen tukipilari, johon rahaton, viinistä ja vaatteista nautiskeleva Chéri tukeutuu. Toisaalta taas Léa kokee Chérin avioliiton raskaammin: ymmärtäen ehkä, ettei enää saa samanlaista ehdotonta rakkautta osakseen.

Michelle Pfeiffer on Léan roolissa loistava. 50-vuotiaana Pfeiffer on kauniimpi kuin koskaan, ja solakkalinjainen näyttelijätär kantaa roolinsa niin ulkoisesti kuin emotionaalisesti kunnialla. Rupert Friend säestää hyvin nuorena ja naiivina Chérinä, joka tosin käsikirjoituksessa – kuten myös osin romaanissa – jää profiililtaan kovin ohueksi.

Fokus onkin nimestä huolimatta enemmän Léassa ja siinä, miten hän prosessoi omaa vanhenemistaan, ja toisaalta suhtautuu tulevaan. Kun Madame Peloux on verhonnut synkän kartanonsa tupaten täyteen makaabereja artifakteja ja krumeluureja, ja kuristaa yhä itseään tiukalla korsetilla, on Léan asunto ja asukokonaisuus valoisa, kevyt ja moderni. Asennoituminen tulevaan nivoutuu omaan identiteettiin: toisella on tarve näyttää enemmän kuin onkaan, toinen on oppinut paikkansa maailmassa.

Kurtisaanin “ammatin” dikotomia jyllää taustalla. Toisaalta Léan ja Madame Peloux’n kaltaiset naiset olivat onnistuneet fiksuilla bisnesliikkeillä keräämään itselleen valtavasti omaisuutta ja kultivoimaan itseään, mutta samalla muu yhteiskunta hyljeksi heitä. Naisten arki toteutui pienessä kuplassa, jota koristivat kauniit taide-esineet ja koreat puvut.

Frearsille Chéri on kaukana apeasta The Queenista. Alexandre Desplat’n leikkisän musiikin säestämä tarina on väistämättömästä traagisuudestaan huolimatta kepeä ja komediallinen. Ääripäillä leikittelevän lavastuksen ja puvustuksen puitteissa Chéri satirisoi miehen ja naisen malleja oivasti, vaikkakaan ei järin omaperäisesti. Näppärän pikkuromaanin kuvituksena elokuva ansaitsee kuitenkin paikkansa.

Teksti: © 2009 Anton Vanha-Majamaa