Patricia Highsmithin esikoisromaani vuodelta 1950 oli jättimenestys. Muukalaisia junassa sovitettiin valkokankaalle Alfred Hitchcockin toimesta vain vuotta myöhemmin, jonka jälkeen Highsmith kirjoitti suomentamattoman The Price of Saltin. Osittain kirjailijan omiin homoseksuaalisiin kokemuksiin ja fantasioihin perustuva tarina ei esikoisteoksen menestyksestä huolimatta saanut kustannusyhtiön hyväksyntää, joten Highsmithin – salanimi Claire Morgania käyttäen – oli turvauduttava huomattavasti pienemmän kustantajan printtiin, jotta tabuja rikkova rakkaustarina näkisi päivänvalon.

Ottaen huomioon romaanin laajan suosion ja Highsmithin kirjojen useat filmatisoinnit, Todd Haynesin ohjaus on ihme kyllä vasta ensimmäinen kirjasta tehty sovitus. Itse elokuvakin ehti olla 11 vuotta tekeillä ennen viime vuoden Cannesin ensi-iltaa, jossa Carol sai yleisöltä raikuvat suosionosoitukset. Ja täysin ansaitusti, sillä lähes seitsemän vuosikymmentä kestäneen odotuksen jälkeen elokuva on mitä ihanteellisin sovitus Highsmithin kauniista rakkaustarinasta.

Carol on kerrottu miltei kokonaan Therese Belivetin (Rooney Mara) näkökulmasta, vaikka jostain kumman syystä Oscarit luokittelivat Maran esityksen parhaan naissivuosan kastiin. Manhattanilaisessa tavaratalossa työskentelevän kassaneidin viaton ensikohtaaminen yläluokan seurapiirirouva Carol Airdin (Cate Blanchett) kanssa sytyttää kipinän, josta kehkeytyy epätodennäköinen, sosiaalisia normeja haastava suhde. Intohimon liekin roihutessa Carolin avioeroprosessi ja huoltajuuskiista koettelee kielletyn rakkaussuhteen kestävyyttä.

Haynes on jo kertaalleen käsitellyt 50-luvun konservatiivista ilmapiiriä elokuvassa Kaukana taivaasta. Vuosikymmenen loppupuolelle sijoittuvan draaman kirkkaat värisävyt ennustivat optimistisempaa visiota Yhdysvalloista kuin 50-luvun alkuun sijoittuvan Carolin astetta tummempi väripaletti, jonka tarkoituksena on korostaa Toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia. Haynesin ja luottokuvaaja Edward Lachmanin ihailtava tarkkuus mitä pienimpiin yksityiskohtiin – kuten päähahmojen muuttuviin hiusmuoteihin tarinan edetessä – antaa elokuvalliselle elokuvalle kovin autenttisen tunnun.

Carol ei elokuvallisuudestaan huolimatta menetä missään vaiheessa keskeisestä fokustaan. Phyllis Nagyn tiukasti nidottu, vähäisen dialogin käsikirjoitus kunnioittaa Highsmithin hitaasti, mutta hallitusti etenevää lähdemateriaalia sortumatta melodraamaattiseen vetistelyyn. Maltillinen tarinankerronta turvautuu sanojen sijaan paitsi henkilöhahmojen pieniin ja merkityksellisiin eleisiin, myös Blanchettin ja Maran maagiseen kemiaan. Toisiaan täydentävän naiskaksikon välinen, luonnollinen kemia antaa hartaasti tunnelmaan nojaavalle draamalle elintärkeän tunnelatauksen.

Blanchettin uurastus nimikkohahmon kengissä tehostaa näyttelijättären teatraalista tavaramerkkiä. Monesti Blanchettin liioiteltu tyyli on kontekstiin sopimaton, mutta Carolin roolissa ylinäyttelemisestä ei ole lainkaan kyse. Näyttelijätär pukee dramaattisen seurapiirirouvan rooliin ylleen kuin lempi takkinsa, tarjoten sopivaa vastapainoa Maran vähäeleiselle, maneereiltaan moitteettomalle suoritukselle.

Maran tähänastisen uran ylivoimaisesti vaikuttavin esiintyminen Theresen roolissa auttaa säilyttämään elokuvan läpi kulkevan mysteerin jännitettä. Rakkaustarinan trillerimäisen sivujuonen suuntausta on paljolti päähahmon arvoituksellisuuden johdosta vaikea ennalta-arvata, kuten myös elokuvan häikäisevää lopputulemaa. Carol on viime vuosien koskettavimpia rakkauskuvauksia.

Teksti: 2016 Jussi Toivola

Lue myös elokuvasta julkaistu artikkeli ja Jouko Luhtalan arvio.