Karu, vähän paljastava Borgman tuo mieleen Bruno Dumontin Hors Satanin “saatanallisen” päähenkilön sekä Giorgos Lanthimosin Dogtoothin hahmojen naiivin amoraalisuuden. Myös Michael Haneken Funny Games muistuu nihilistisen kaappariasetelmansa kautta.

Tyylikopiosta ohjaaja-käsikirjoittaja Alex van Warmerdamin elokuvassa ei ole kyse. Vertailun tarve nousee Borgmanin erikoisuudesta. Se pakenee nopeita genre-leimoja ja muita elokuvakirjoittamisen kainalosauvoja.

Ikiaikaisen näköinen, suoraan metsästä ilmestyvä partasuti Borgman (Jan Bijvoet) saapuu erään rikkaan perheen design-kartanolle. Ruokoton ukko haluaisi käydä suihkussa. Perheen mies pillastuu täysin ja hakkaa tämän. Vaimo tuntee syyllisyyttä ja majoittaa kiertolaisen salaa vierasmajaan.

Katsojan edellä kutkuttavasti jolkottava tarina alkaa kuin yhteiskuntaluokkien välinen tapakomedia, mutta pian jo Borgmanista paljastuu piirteitä, joihin empaattinen tai allegorinen ajattelu ei pure. Vieras valtaaja toimii kuin älyllinen virus, manipuloi perheenjäseniä toisiaan vastaan, mutta ilmeisesti siitä nautintoa saamatta. Nautinto, sadistinenkaan, ei näy pätevän muukalaiseen.

Vertailukohdistaan Borgmanin erottaa nimihenkilön ja tämän apureiden selittämätön ilkikurisuus. On kerrassaan hämmentävää, kun ihmiskasvoinen rosvojoukko tappaa sivullisen tuosta vain, väliin leppyyttelee jota kuta perheestä, mutta jollain tyystin toisilla merkityksen painokertoimilla kuin saattaa ymmärtää.

Borgman ei ole herkälle helppo. Vieraiden toimissa ei ole “järkeä”, vaikka niillä on selvä suunta ja järjestys. Kauhu on salakavalaa lajia, paniikkia, joka nousee pintaan, kun ymmärtää ettei voi ymmärtää. Tapahtumien vääjämätön kulku tavoittaa taitavasti sen, kuinka ohuilla kantimilla tavanomainen, inhimillinen mielenterveys lepää. Tämä on todellista kauhua, ei mitään alkeellista kuolemanpelkoa.

Läpintunkemattomuus on näin taitavasti käyteltynä kerronnan tapana erinomainen keino tehdä pienestä suurta. Kun käsitteet ja selitykset eivät pure, jää niin elokuvan perhe kuin katsojakin lapsen asemaan. Elokuvataiteen keinojen voimannäyttönä Borgman on väkevä.

Jan Bijvoet näyttelee synkän kuivasti muukalaista ihmisnaamarissa. Apurijoukon (mm. van Warmerdam itse) lakoninen pahanteko luo joukon helpottavia mustan huumorin helmiä.

Teksti: 2014 Aleksi Salonen