Kylmät suihkut suoraan niskaan. Meinaanpa sitä, että tämä Blues Brothers 2000 (1997 USA) ei ollut ensimmäinen elokuva, joka olisi tarttunut mun käteen vuokraamossa. Ohjaaja John Landis ei ollut kovinkaan tuttu, tai oikeastaan en tunne vieläkään. Blues Brothers (ensimmäinen) oli myös masentava tai jotain sinnepäin, paha mennä sanomaan mitään, kun katsoin sen joskus pikku sällinä.

Kaikki alkoi joskus vuonna 1980 jossain räkäisessä kuppilassa ja myöhemmin Blues Brothers niitti mainetta. Siirrytään nyt 90-luvulle ja hajalla oleva bändi on saatava takaisin kokoon, edes yhdeksi keikaksi. Keikka paikaksi olisi saatava oma favourite-klubi, mutta mistä löytää kaikki bändin soittajat. Puhelimella soitellen pitkin Yhdysvaltojen osavaltioita ja lopulta koossa on suurin piirtein kaikki ja mukana on myös uutta verta. Ja eikun soittamaan encore.

Mainitsemisen arvoista asiaa elokuvasta on aika vaikea löytää. Ns. loppukohtaus on erittäin ruhtinaallinen ko. elokuvan faneille, mutta pelkkä faniuskaan ei uskoisi riittävän elokuvan mittaiseen kiinnostukseen. Jos pääasia on ollut vuonna 1980 tehdä bluesta ja elokuvaa niin reilut 15 vuotta myöhemmin vain blues soi, kehnosti. Ja muusta on turha puhuakin. Kyllä tälle vuosikymmenelle on muita vaikuttajia, kuin nämä tummapukuiset aurinkolasiset miekkoset, enkä nyt puhu Men in Black’stä.

teksti: © 1999 Raimo Miettinen