Babelin tornin myytti on Raamatun selitys eri ihmisrotujen ja kielten synnystä. Tarinan mukaan Babelin tornia rakentamaan ryhtyneet ihmiset kokivat olevansa yhtä suurta kansaa ja tornin rakentamalla he toivoivat päästä Taivaaseen. Jumala kuitenkin suuttui ihmisten ylimielisyydestä ja ripotteli rakentajat ympäri maapalloa, joista muodostui eri kansat ja kielet. Kerran niin yhtenäinen kansa, mutta nyt hajotettuna kommunikaatio-ongelmien keskelle.

Babel esittelee kommunikaatioteknologian ansiosta näennäisen yhtenäisen maailman, mutta samalla ihmisiä jotka eivät vieläkään ymmärrä toisiaan. Guillermo Arriagan käsikirjoittama elokuva ottaa keskipisteekseen Marokon, joka kirjamellisesti sijaitsee melkein maailman keskipisteessä. Brad Pittin (Ocean’s Eleven, Mexican) ja Cate Blanchettin (Taru Sormusten Herrasta, Elizabeth) esittämä amerikkalaispariskunta joutuu keskelle ”terroristihyökkäystä”, jonka vaikutukset kantavat yllättävän kauas. Muina tapahtumapaikkoina elokuvassa nähdään Meksiko, jossa Gael Garcia Bernal (Moottoripyöräpäiväkirjat, Ja äitiäs kans) matkustaa tätinsä kanssa häihin ja Japani, jossa seurataan kuuro-mykän tytön ja tämän isän suhdetta.

Arriagan käsikirjoitus on suorastaan nerokas, mikään taso ei jätä toivomisen varaan, eikä myöskään muun elokuvan yleisilme aiheuta huomauttamista. Arriagan ohella elokuvassa on mukana vanha tekijäjoukko, joka synnytti loistavat elokuvat Amores Perros ja 21 grammaa. Ohjaaja Alejandro González Iñárritun, kuvaaja Rodrigo Prieton ja säveltäjä Gustavo Santaolallan (Brokeback Mountain) täydellisen hioutunut tiimi tekee tällä hetkellä täydellistä elokuvaa, jonka jälki on ollut ensimmäisestä elokuvasta lähtien tunnistettavaa. Tekijäryhmän tekniset keinot ovat taiturimaisia, rikkaan kekseliäitä ja jokainen palanen tukee kokonaisuutta.

Maailman eri kolkat nivoutuvat yhteen hennon punaisen langan ja suurempien teemojen kuten avuttomuus ja inhimillisyys, avulla. Kommunikaatio-ongelmien ja valtavan hämmennyksen keskellä, ihminen on ikuisesti lapsi. Syntymästä kuolemaan ja sen välivaiheissa, ihminen tarvitsee apua ja hellyyttä. Elokuvan henkilöt ojentavat kätensä apua kohti, toisten ongelmat ovat hieman konkreettisempia mitä toisten, mutta lopputulos on sama: tarvittavaa vastakaikua ei tule. Synkässä pessimismissään elokuva kuuluu siihen rankkojen ja raastavien elokuvien joukkoon, jotka eivät tuota sitä pakollista hyvän olon tunnetta. Babel ei kuitenkaan muserra täysin, vaan lopussa on kipinä paremmasta.

teksti: © 2006 Otto Kylmälä