EU-rahoitusta saanut, kymmenien huippu-animaattorien ja kuvittajien yhteistyöllä rakennettu Apinan tarina (Le Château des singes a.k.a. A Monkey’s Tale, 1999 Ranska, Saksa, Iso-Britania) on eurooppalainen elokuva. Elokuvassa näkyy juuri euron suhdanne, hyvässä ja pahassa. Rauhallinen ja lempeä kerronta selittyy osittain kohderyhmällä (suositus: 6 vuotta), eikä elokuvassa vilahda suoranaisia Disney -tyylisiä oivalluksia ja kikkailuja. Muuten filmi lainaa paljon Hollywoodista ja muista reilut kymmenen vuotta vanhoista animaatioista. Mieleen tuli myös ranskalaiset Olipa kerran… -lastenopetusanimaatiot.

Vähillä yksityiskohdilla ja yksioikoisella juonella Apinan tarina tavoitti ainakin pikkuveljieni sydämet, vaihteeksi hiukan rauhallisempaa menoa hyvien opetuksien kera.

Apinaheimo joutuu erilleen vedenpaisumuksen takia ja sukupolvien kautta syntyy epäluuloja toisia kohtaan. Joukosta löytyy Kom -apina, joka uteliaana ja suvaitsevaisena lähisukulaisenamme päättää käydä katsomassa millaista “toisessa maailmassa” onkaan. Siellä hän tutustuu uusin ystäviin ja juonitteleviin marakatteihin. Opetuksena on ennakkoluulojen turhuus ja suvaitsevaisuus ja tietenkin se “yhteistyöllä selvitään” -kohtaus.

Poikkeuksena Apinan tarina osaa olla myös hätkähdyttävä, piirretyssä jopa kuolee joku muukin kuin pääpaha. Disneyn piirretyissä harvemmin näkee tällaista kuolemaa. Pokémon-hysterian keskellä Apinan tarina tuo vaihtelua, mutta on aivan liian ohut ja mitäänsanomaton tapaus, jotta pystyisi tekemään edes pienen reiän “taskumonstereiden” kuplaan. Sitä en ymmärrä, miksi filmi saapui Suomeen teatterilevitykseen, sillä busineksessa pyöri samaan aikaan monin verroin parempi lasten- ja aikuistenanimaatioita (Kananlento).

Apinan tarina on monesta kulmasta katsottuna vääränlainen elokuva näille markkinoille. Suoraan televisioon olisi ollut parempi ratkaisu.

teksti: © 2001 Raimo Miettinen