Toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat ovat olleet suomalaisille elokuvantekijöille aarrearkku, josta on riittänyt ammennettavaa lukuisiin elokuviin. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta (parhaimpana Mikko Niskasen Pojat, 1962) elokuvat ovat olleet kertomuksia itse sotatapahtumista. Viime vuosina tilanne on kuitenkin hieman korjautunut ja myös kotijoukkojen kohtaloita on alettu kuvata yhä useammin. Tuorein yrittäjä tällä saralla on Näkymättömällä Elinalla (2002, Ruotsi) nimeä saanut Klaus Härö, jonka uusin elokuva Äideistä parhain käsittelee suomalaisittain vieläkin arkaa aihetta, sotalapsien kohtaloa.

Äideistä parhain kertoo Eerosta, pienestä suomalaispojasta, joka menettää isänsä sodassa. Isän kuolema masentaa Kirsti-äidin niin pahoin, ettei hän pysty huolehtimaan lapsestaan. Niinpä parhaimmaksi vaihtoehdoksi jää Eeron lähettäminen Ruotsiin, turvaan sodan jaloista. Vastentahtoisesti matkaan lähetetyn pojan elämä uudessa kotimaassa ei osoittaudu helpoksi, sillä hänet kotiutetaan pieneen skoonelaismaataloon, jossa kukaan ei ymmärrä suomea. Koti-ikävä, huoli äidin kohtalosta sekä täydellinen kielimuuri tekevät Eeron elämän vaikeaksi, eikä asiaa helpota lainkaan kasvattiäiti Signen vastentahtoinen suhtautuminen häneen.

Varsin ristiriitaisen vastaanoton yleisön keskuudessa saanut Äideistä parhain pohjautuu Heikki Hietamiehen omaelämäkerralliseen romaaniin vuodelta 1992, josta käsikirjoituksen ovat muokanneet Jimmy Karlsson sekä Kirsi Vikman. Parivaljakko on onnistunut työssään hyvin, sillä elokuva onnistuu saavuttamaan niin kuvaamansa aikakauden kuin henkilönsäkin mutkattomasti. Tarina on täynnä vahvaa draamaa ja koskettavia ihmiskohtaloita, joista keskeisimmiksi nousevat luonnollisesti päähenkilö Eero sekä hänen kasvattiäitinsä Signe. Tarina ei kuitenkaan sorru ylenpalttiseen paatokseen kuvaamalla Eeroa ylisympaattisena pikkupoikana, jonka paha äiti lähettää vielä pahemman kasvattiäidin hoteisiin. Päinvastoin, elokuvan hahmoissa ei ole mitään liioiteltua, vaan he ovat todellisia omine ongelmine ja kohtaloineen.

Tuotantopuolessa ei ole valittamista. Äideistä parhain rekonstruoi todella mallikkaasti sodan aikaisen ympäristönsä. Jarkko T. Laineen kuvaus on ensiluokkaista ja lohduttomissa kuvissa laivan ruumassa matkaavista sotalapsista on dokumentaarista voimaa. Lukuisat takaumat nivoutuvat loistavasti ydinkertomukseen, jolle viimeisen silauksen antaa Tuomas Kantelisen tarinan melankolista tunnelmaa vahvasti tukeva musiikki.

Ei ole varmasti helppoa näytellä lasta, jota pompotellaan aikuisten maailmassa miten sattuu ilman, että kukaan ottaisi huomioon hänen mielipiteitään, saati selittäisi mistä kaikessa oikein on kyse. Topi Majaniemi onnistuu kuitenkin Eeron vaativassa roolissa kiitettävästi tuoden hyvin ilmi sen irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunteen, jota oletan asianomaisten kärsineen. Vähintään yhtä vahvasti näyttelee Signeä esittävä Maria Lundqvist, jolle Eeron saapuminen toivotun tytön sijaan ei ole todellakaan helppo pala hyväksyä. Lopulta kaksikon välit kuitenkin paranevat ja molemmat saavat toisiltaan kaipaamaansa tukea ja ymmärrystä. Michael Nyqvist tulkitsee ymmärtäväisen sijaisisän roolin sympaattisesti, sen sijaan Marjaana Maijala Eeron nuorena äitinä jää melko taka-alalle.

Äideistä parhain tuskin tulee olemaan suuri yleisöryntäys, sillä aiheen kanssa henkilökohtaisesti tekemisissä olleille se saattaa olla liian vaikea tapaus tutustuttavaksi. Levottomat-sukupolvi puolestaan ei todennäköisesti miellä tarinaa omakseen. Sääli, sillä kyseessä on kuitenkin parasta suomalaista elokuvaa sitten Aki Kaurismäen mestariteoksen Mies vailla menneisyyttä (2002).

teksti: © 2005 Kari Glödstaf