Kuinka paljon painaa ja minkä arvoinen on ihmissielu? Mitä ihmishenki maksaa? Juuri näitä kysymyksiä Alejandro Gonzáles Iñárritun toinen pitkä elokuva pohtii. Tukenaan mahtava näyttelijäkaarti ja Amores Perros -elokuvassakin työskennelleitä ammattilaisia, Iñárritu saa solmittua katsojan päähän umpisolmuja vain avatakseen ne hetkenpäästä.

Kuten Amores Perroskin, 21 grammaa (21 Grams, 2003 USA) on episodielokuva. Se kietoo yhteen kolme erilaista, mutta jollain tapaan samanlaista ihmiskohtaloa yhteen. Sean Penin (Menneisyyden ote), Naomi Wattsin (The Ring) ja Benicio Del Toron (Traffic) esittämät hahmot ovat kaikki Jumalan hylkiöitä, mutta toiset kokevat sen vain henkilökohtaisemmin kuin toiset. Jokainen heistä on saanut osakseen onnettomuuksia ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta jokainen on myös saanut maistaa onnea. Onneakin vain sen verran, että kun se otetaan heiltä pois niin he tietävät miltä se on maistunut. Jokainen heistä joutuu tilanteisiin, jossa he joutuvat miettimään ihmiselämän arvoa omien henkilökohtaisten kokemustensa kautta ja sitä mitä se heille merkitsee.

Suurempi juoniselitys tämän elokuvan kohdalla olisi turha, koska juuri suuri osa elokuvan viehätyksestä ja riemusta tulee katsojan selvittäessä että mikä se lopullinen juoni on. Kuten Iñárritun ensimmäinenkin, elokuva alkaa räjähtävästi hidastaen sitten vähitellen tempoaan. Elokuvan alkaessa kankaalle tulvii kuvia ja uusia hahmoja jatkuvalla syötöllä. Henkilöt ja tilanteet ovat sekavia ja ristiriidassa toistensa kanssa.

Katsoja yrittää parhaansa mukaan pysyä mukana ja rakentaa selkeää kokonaiskuvaa tapahtumista. Elokuvan juonikäänteet näytetään etukäteen, mutta sillä ei ole mitään merkitystä koska katsojaa ohjaillaan tekemään juuri oikeita hypoteeseja, että katsoja kokisi silti ahaa -elämyksen. Katsoja on ohjaajan armoilla alusta loppuun eikä pääse irti. Elokuva ja varsinkin elokuvan alku pistävät katsojan koville. Leikkauksen tempo on niin kiihkeä että tulee ajatelleeksi miten nykysukupolvi olisi suhtautunut tähän ellei sen perusteoksiin kuuluisi Pulp Fiction, joka kuitenkin on ala-astetasolla rakenteen puolesta verrattuna 21 gramman yliopistomenoon.

Elokuva on alusta loppuun juuri sellaista rankkaa ja rosoista realismia, joka pakottaa totuuden kuvista ulos. Suuri kiitos siitä kuuluu Gustavo Santaolallan särökitaralle ja Rodrigo Prieton (25th Hour) rakeiselle käsivarakuvaukselle, jotka tuovat elokuvan realismiin juuri sen “aidon elämän illuusion”, joka tekee tästä elokuvasta riipaisevan. Hyvän tekniikan ohella elokuvassa keskeistä on rakenne. Rakenteen rooli elokuvassa on niin suuri, että se nousee kenties teeman tasolle. Kohtaukset ovat pilkottu ja siroteltu ympäri elokuvaa ja niistä on poistettu kaikki turha pois, joten vain kohtauksen ydin on jäänyt jäljelle. Godardin ja hänen hyppyleikkaus menetelmänsä perintö elää ja elinvoimaisesti.

Juuri tällaisten elokuvien ja Alejandro Gonzáles Iñárritun kohdalla tulee ihastelleeksi miten kaunista realismi ja elokuva voi olla kun hallitsee elokuvankielen jokaisen osa-alueen. Iñárritu tulee olemaan tulevaisuudessa yksi modernin elokuvan kovimpia nimiä.

teksti: © 2004 Otto Kylmälä