007 No Time to Die

No Time to Die (2021)

  • 4

Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.

julkaistu 2021-09-29 / päivitetty 15.11. klo 15:03

KUVA 3

Rami Malek
Rami Malek 

KUVA 2

Daniel Craig ja Ana de Armas
Daniel Craig ja Ana de Armas 

KUVA 1

Lashana Lynch ja Daniel Craig
Lashana Lynch ja Daniel Craig 

007 No Time to Die

Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

Varo juonipaljastuksia!

Viidentoista vuoden jälkeen Daniel Craig ei tee tehtävää seuraajalleen helpoksi. Valkokankaan legendaarisen supervakoojan uljas joutsenlaulu ravistaa ja sekoittaa James Bondin fanit, joilla on lupa jännittää täydellistä ylösnousemusta. Kun monimutkainen ja -tasoinen sykli nyt palkitsevan kypsästi sulkeutuu, ainakin 163 minuutin eeppinen pituus hivenen lievittää luopumisen tuskaa.

Kylmät väreet vilistävät selkäpiissä, kun tuttu leijona Metro-Goldwyn-Mayerin logossa murahtaa ja aseen piipun spiraalimainen rihla aukeaa. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, kun Craig kaahasi Aston Martinilla karkuun pitkin Tiberin joenvarren rantapenkkaa Roomassa, kellisti italialaiskaunotar Monica Belluccin kielletyn mafialesken ja mursi vapaapainija Dave Bautistan ylimaallisen vahvan hanslankarin nenän. Semminkin kun Sean Connery, Roger Moore sekä Diana Rigg ovat ehtineet välihuilin aikana poistua luotamme.

Bond-elokuvat ovat aina harvinaista herkkua. Craigin viidennellä ja viimeisellä tappokierroksella tie teattereihin osoittautui kuitenkin poikkeuksellisen pitkäksi ja kivikkoiseksi. 007 No Time to Die päätyi vastatuuleen jo ennen kuvauksia, kun Oscar-voittaja Danny Boyle jätti järjestyksessään 25. globaalin agenttiseikkailun taiteellisten erimielisyyksien takia.

Poliittisen realismin (Ei nimeä, 2009), historiallisen draaman (Jane Eyre, 2011) ja makaaberin kauhun (Se, 2017) piiristä tilalle palkattiin Cary Joji Fukunaga ensimmäisenä amerikkalaisohjaajana 59-vuotiaan elokuvasarjan historiassa. Ensi-illan piti alun perin koittaa marraskuussa 2019, mutta ennakoimattomat käänteet lykkäsivätkin valmiin elokuvan hyllylle odottelemaan paluuta sataprosenttiseen penkkikapasiteettiin.

Paineet ovat ennätyskorkealla, koska koronakurimuksesta irtautuva elokuvateollisuus toivoo ja rukoilee 250 miljoonan dollarin spektaakkelista alalle joka pennin arvoista pelastajaa. Tenetistä tuli keskellä pandemiaa ikävä väliinputoaja, jonka julkaisustrategia päätti Christopher Nolanin monivuotisen yhteistyön Warnerin kanssa. Sama kohtalo saattaa uhata Denis Villeneuven definitiivisen Dyynin älykästä ja syvällistä scifin Sormustarua. 007 No Time to Die toimii symbolisena terveystestinä perinteiselle teatterilevitykselle myös enemmän kuin mikään Marvel-mäiske.

Casino Royalesta (2006) alkaneen kasvutarinan temaattista perusjuurta ovat luottamus, uskollisuus, valheet, petokset ja salaisuudet. Alituiseen olan yli menneisyyteen vilkuilevassa 007 No Time to Diessa narratiivinen ruuvi kiristyy ja eskaloituu eksponentiaalisesti. Henkilökohtaiset panokset ovat huipussaan sitten Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (1969). Britannian tiedustelupalvelun diivailevan ikonin betoni murenee ja murtuu tarvittavista kohdista. Brutaali ja tehokas toteuttaja on oppinut välittämään ihmissuhteissa.

Eonin tuottamia Bond-elokuvia on vaikea käsitellä yhtenä kokonaisuutena, koska niin erilaisia Walther PPK:ta vuorollaan kantaneet viranhaltijat keskenään ovat. Setämiesten sentimentaalisessa mielessä vodkamartineja kumoava hahmo identifioituu ikuisesti Conneryyn ja Mooreen. Kaikilla versioilla komeasta kosmopoliitista on kuitenkin puolensa ja kannattajansa. Humoristisemmasta liehittelijästä on siirrytty maanläheisempään kostajaan. Surullisimman ja sydäntäsärkevimmän loppuratkaisun tarjoili John Barryn melankolisten jousien alleviivaamana silti ainokaisessa esiintymisessään australialainen George Lazenby: "Kaikki hyvin, hän vain lepää."

Elokuvat eivät elä tyhjiössä, vaan muuttuvat maailman mukana. Avaruuslaserit ja ydinohjukset ovat kadottaneet dramaattisen tehonsa entisistä uhkakuvista. Onko kirjailija Ian Flemingin "kylmän sodan naisvihamieliselle dinosaurukselle" enää sijaa #metoon jälkeisessä yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kyberkontekstissa, jossa ympäristökriisit ja ilmalevitteiset pöpöt pitävät vapautta ja valtiojohtajia panttivankeina, eivät myrkkyhämähäkit harmaiden seinien maanalaisissa varjoissa?

Vaikka matkaan mahtuu vuoronperään hittejä ja huteja, itse roolissa erinomaista Craigia on kulmikkaana ja karheana pakanpeukaloijana paljolti kiittäminen, että eskapistinen franchise-ilmiö kuin ihmeen kaupalla ylipäänsä yhä potkii. Muistinsa menettänyt luunmurskaaja Jason Bourne on vaikuttanut suosiollaan voimakkaasti blondin Bondin radikaaliin ja fiksusti kirjoitettuun päivitykseen, vakavoitumiseen sekä inhimillistymiseen.

Casino Royale esitteli tylyn, ylimielisen, vastuuttoman aloittelijan, joka oli vasta ansainnut 00-statuksen. Tiukan totinen ja keskinkertaisen särmätön Quantum of Solace (2008) jurnutti katkerana kylmäveristä kostoa. Sam Mendesin myötä yläluokan kokettimainen playboy ja pokerinpelaaja kehittyi kunnianhimoisen synkässä Skyfallissa (2012) ja mielipiteet jakaneessa Spectressä (2015) nopeasti ruosteiseksi sotalaivaksi, jota hinataan romutettavaksi. Syytökset vanhahtavasta sovinismista ja sivistymättömyydestä eivät sovi kiehtovaan ristivetoon hahmon evoluutiossa Craigin aikakaudella.

Kultasormi (1964) viimeistään vakiinnutti formaatin klassiset elementit. Sarjaa vakaasti vuodesta 1995 luotsanneet Barbara Broccoli ja Michael G. Wilson ovat omistautuneesti jatkaneet Bond-tuottaja Albert R. "Cubby" Broccolin työtä. On hyvä tietää, että elokuvahistorian pitkäikäisin brändi pystyy vielä yllättämään rohkeilla valinnoillaan sekä rikkomaan tai ainakin venyttämään traditionaaliseen kaanoniin kuuluvia sääntöjä.

Sävystä ja näkökulmasta vastakkaiseen vaihtava johdanto poikkeaa heti perinteestä ja saa epäilemään, pystyykö loppuelokuva pistämään 23-minuuttisesta alustuksesta paremmaksi. Jäätävän aavemainen takauma talvimaisemissa sysää liikkeelle kulminoituvat treffit kohtalon kanssa. Nuori Madeleine Swann seuraa sivusta, kuinka karmiva naamiomies Ljutsifer Safin (Rami Malek) tunkeutuu lumen keskeltä mökkiin ja murhaa pikkutytön sammuneen äidin. Paljon löytyy sanottavaa isien toksisesta perinnöstä lapsilleen.

Spectre ei myöskään unohda tai anna anteeksi. Edelliskerrasta romanttiseen rakkauskuplaan tohtori Swannin (Léa Seydoux) kanssa eläköitynyt Bond yrittää nauttia uimisesta ja kynttiläillallisista Materan huikaisevassa kalliokaupungissa, mutta nyyhkii yhä kuollutta rakastettuaan. Vesper Lyndin viimeisellä leposijalla mustekalamaisen rikollissyndikaatin lonkerot repivät rauhaa hakevan Bondin haudan takaa takaisin vaaran vyöhykkeelle kuin Michael Corleonen.

Ennen kuin poptähti Billie Eilish pääsee kuiskimaan Grammy-palkitun tunnuskappaleen kummittelevan balladin petoksesta ja menetetystä rakkaudesta, tunnelma lämpenee ja kuumenee räjähdyksiin, benjihyppyyn rapistuvalta sillalta sekä moottoripyörätakaa-ajoon muinaisissa portaikoissa karjan seassa. Tunteisiinsa yhteyden löytänyt Bond 2.0 vuotaa verta ja kyyneliä, mutta on joka tapauksessa Bond.

Viisi vuotta myöhemmin varautunut ja apea Bond purjehtii, kalastaa ja päiväkännää yksin Jamaikalla, jossa Fleming aikoinaan Goldeneye-huvilallaan bongasi lintuja ja kirjoitti romaaninsa. Laatikot kätkevät pyssyjä ja passeja. MI6 kuvittelee siteet katkaisseen miehen kuolleen eikä liioin kaipaa liipaisinherkkää komentajakapteeniaan takaisin, kun piilotetusta laboratoriosta kaapataan venäläinen tiedemies Valdo Obruchev (David Dencik) ja biokemialliseen sodankäyntiin suunniteltu tartuttava täsmäase.

Pari elokuvaa poissa pysytellyt Langleyn-kollega Felix Leiter (Jeffrey Wright) värvää Bondin jäljittämään erittäin kompleksista MacGuffinia, jolla tuhota Spectre. Ulkoministeriön takakireä Logan Ash (Billy Magnussen) väläyttää kuitenkin yhtä epäilyttävän leveää kestohymyä kuin Rautahammas.

Taustalla on selvästi laajempi apokalyptinen visio, jonka avaamiseksi Bondin on kohdattava silmäpuoli arkkivihollisensa ja ottoveljensä Ernst Stavro Blofeld (Christoph Waltz). Elinkautista istuva Blofeld liukuu Hannibal Lecterin lailla lasikopissa lyhyesti paikalle painelemaan kipupisteitä, ja sekös Clarice Starlingia esittävän Bondin egoa nyppii. Saati se, että M (Ralph Fiennes) on nimittänyt korvaajaksi kykenevän ja määrätietoisen nuoren tuplanollan, mikä tuo elokuvan alkuosaan vakoojien välille hauskaa, toisiaan haastavaa energiaa.

Isoin ja oikeastaan ainoa ongelma on, ettei elokuva seiso lainkaan omilla jaloillaan. Bond-tarinoiden käsikirjoituksia vuodesta 1999 hahmotelleet veteraanit Neal Purvis ja Robert Wade uskottelevat, että Craigin osuus saagassa on rakentunut alusta saakka harkitun ehyeksi, yhtenäiseksi, verkottuneeksi universumiksi. Sivuhenkilöiden ja voimahahmojen valtava määrä lähentelee jo Marvelin ja DC:n supersankariryhmiä.

Koska kyseessä on viimeinen tilaisuus nauttia porukalla, paisuteltuun lopukkeeseen on yritetty sisällyttää tuttuja kasvoja mahdollisimman monta. Ilman ensyklopedista tietämystä aiemmista tapahtumista ja kieroista sukulaisuuksista hyvin öljytty takuuviihde voi kuitenkin vaikuttaa motiiveiltaan lähes käsittämättömältä. Enemmän elokuvaa arvostaa ja siitä saa rintaansa, jos on kotoillessa ehtinyt esimerkiksi viettää kesää katsomalla lineaaritelevisiosta Nelosen vakituisen Bond-maratonin.

On toki ihan samantekevää, mitä nyrpistelevät kulttuurisnobit kirjoittavat Bondin aineettomista arvoista. Lippuluukuilla käy yhtä kaikki vilske, kun vapaus koronavarotoimista koittaa popcorn-ahneelle kansalle. Lisäksi Bondin asema maakuntien elokuvateattereita 70-80-luvuilta kannatelleena kassamagneettina on Turhapuron ohella Suomessa aivan erityinen.  

Bond-elokuvat ovat aina jossain määrin tuotteita, niin myös M:n toimiston nahkapäällysteisistä ovista sisään astuva 007 No Time to Die. Löytyy nopeita autoja "kaikilla herkuilla", tiukkaa viinaa, pöhköjä vempeleitä, kiusallisia sanaleikkejä ja kuivia onelinereita. Yhtenä hetkenä Bond tulittaa tuunattujen ajovalojen takaa paljastuvilla Gatling-konekivääreillä ja laukaisee savuverhon, toisena vaihtaa häveliäästi vaatteita ahtaassa viinikellarissa, sitten taas karkean häijysti ja väkivaltaisesti liiskaa jahtaajan Land Roverilla kuin itikan.

Q (Ben Whishaw) pidättäytyi operatiivisesta toiminnasta Casino Royalessa sekä Quantum of Solacessa, eivätkä biometrinen pistooli ja radiolähetin olleet Skyfallissa kummoinenkaan joululahja. Nyt tekniikkavelholle neuletakissa tulee runsaasti käyttöä, kun biomekaaninen silmämuna valvoo ja DNA-nanorobotit hyökkäävät. Samalla kun kaljun kissan kanssa asuva varustemestari esittelee "tajunnanräjäyttävää" rannekelloa ja siipensä sukellusveneeksi taittavan painovoimakoneen prototyyppiä, vihjataan vaivihkaa nerokkaan nörtin homoseksuaalisuuteen.

Säilyttävän retroilun ja edistyksen askelmerkkien välillä sentimentaalisesti tasapainoileva 007 No Time to Die tunnistaa sekä menneisyyden painon että asemansa merkkipaaluna. Daniel Kleinmanin tyylikäs alkutekstijakso täplittyy käyntiin Tohtori Non (1962) väreissä. Nostalgia "bondismeineen" sekä intertekstuaalisine viitteineen uppoaa pinnallista fanipalvelusta syvemmälle. Tästä hienoimpana esimerkkinä on Hans Zimmerin musiikkiin uudessa kontekstissa nivottu instrumentaalinen teema Hänen majesteettinsa salaisesta palveluksesta. Lopputekstien aikana jazzlaulaja Louis Armstrong tulkitsee samasta elokuvasta ikivihreän "We Have All the Time in the World".

Fukunaga ohjasi timanttisen ykköskauden True Detectiven raadollista rikosdraamaa. Jotain julmuudesta ja filosofisesta pahasta voi halutessaan nähdä 007 No Time to Dien pimeissä nurkissa. Kovin uniikki tai amerikkalainen arthouse-ekspertin esteettinen ote ei ole, mutta Fukunaga keskittyy täyttämään yleisön odotukset lujalla ammattitaidolla ja kekseliäillä koreografioilla. Jopa niin, ettei edes trendikästä yhden oton kohtausta rappusissa tule siinä hetkessä ajatelleeksi rakenteellisena lainana. Suorastaan runollinen rytmi ruotsalaiskuvaaja Linus Sandgrenin 35 ja 70 milliselle filmille varmistamine auringonlaskuineen pitää tiheän intensiteettinsä koko keston, lukuun ottamatta muutamaa videopeliammuskelua.

Näyttävissä kansainvälisissä miljöissä 007 No Time to Die matkustaa aurinkoisen Basilicatan jyrkiltä kalkkikivikukkuloilta jamaikalaiseen reggaediskoon ja kuubalaisen yökerhon bunga-bunga-juhlista Norjan aamu-usvaiseen metsikköön. Ajankohtaista geopoliittista lisämaustetta luovat tiedustelupalveluiden keskinäinen kilpajuoksu sekä Japanin ja Venäjän välejä edelleen jäytävä aluekiista Kuriilien saarista. Lähinnä nolottaa, että M murehtii pääministerin eli brexitööri Boris Johnsonin reaktiota.

Fukunaga arvioi taannoin The Hollywood Reporterin kansikuvajutussa, että alkuvuosinaan Conneryn karski herrasmies-Bond oli käytännössä raiskaaja. Bond-elokuvien usein vähättelevää naiskuvaa ja kyseenalaisia sukupuolirooleja pestattiin kirjoitustiimiin tietoisesti modernisoimaan kirpeänroisi Phoebe Waller-Bridge, vasta toisena naisena historiassa Johanna Harwoodin jälkeen. Keskusteleva pilke ja kiistatta koko franchisen paras sisäpiirivitsi ovat taattua tv-sensaatio Fleabagia (2016-2019).

Jokainen juonta kuljettavista, täyteläisistä, proaktiivisista, itseään kannattelevista naishahmoista ansaitsisi oman spinoff-elokuvansa. Kolmen viikon kenttänoviisin koulutuksella akrobaattisia iskuja kiireessä jakelee korkealta ja intoa piukassa CIA:n hehkeän chilinen silmäkarkki Paloma (Ana de Armas). Unohtamatta vanhan kaartin uskollista neiti Moneypennyä (Naomie Harris) pöydän ääressä ja tulevaa uuden polven 00-agentti Nomia (Lashana Lynch), joka ei vedä väkevää viskiä ennen keikkaa ja pysähdy taas kesken tuoksinan kaatamaan drinkkiä.

Vikisijöiden nenään sujahti herne välittömästi, kun huhut ja spekulaatiot Lynchin potentiaalisesta positiosta 007:nä käynnistyivät. Tummaihoinen nainen coolissa housupuvussa loukkasi samoja puristeja, joiden höyheniä pöyhensi Craigin hiusten väri vuosia takaperin. Bondin ja Nomin ammatillinen nokittelu operaation kimpussa etenee tasavertaisena ja muistuttaa hardcore-faneja, että Bond-elokuvat ovat toisinaan parhaimmillaan, kun eivät ota itseään liian vakavasti. Lynchin muutamat glottaaliklusiilit myös raikastavat tunkkaisen etonilaista tekijöiden joukkoa, luojan kiitos.

Kaikkien kohtaamisten ei täydy olla seksuaalisesti latautuneita. Kuningattaren ja maansa puolesta Bond osaa ottaa vastaan käskyjä ja apua myös naisilta. Orpopojan elämälle antoi horjumattoman tarkoituksen Judi Denchin kylmähermoinen mutta äidillinen byrokraatti, jonka muotokuva ohimennen roikkuu persoonattoman Robert Brownin rinnalla. Vesperin kautta Bond sai kunnolla maistaa aitoa kiintymystä ja sydänsurua. Eva Green nousi ratkaisevasti Craigin tasolle, mutta "Bond-tytöistä" ehkä sittenkin tärkeimmäksi muodostuu rehellisesti kaltaisensa Madeleine Swann.

Pisteet siitä, että piisaa pokkaa nimetä arpinaama Safin sananmukaisesti Saatanaksi. Uuden sensitiivisyyden valossa sen sijaan kummastelen keskiaikaista tapaa osoittaa pahuus fyysisenä epämuodostumana tai mutilaationa, koska yleisesti kehitys tuntuu joka suunnalla orgaaniselta. Kuvottavan kasuaali seksismi, rasisimi ja jingoismi ollaan valmiita jättämään kaasu pohjassa pysyvästi peräpeiliin.

Bond ja Safin sijoittuvat kuvaan kuin saman kolikon kaksi puolta: tylppä ja terävä, siisti ja sotkuinen, leka ja skalpelli. Kukaan ei voi vetää vertoja oikeita verikyyneliä itkeneelle terroristien yksityispankkiiri Le Chiffrelle, mutta kalpea Malek kyllä hyytää, mikäli katsoja ostaa kaavamaisen eksentrikon suunnitelman vaikuttimet ja toteutuksen. Muuten monotonisella, aksentoimattomalla äänellä puhuva ja ötökän lailla tuijottava Safin on vain tavallista vihaisempi, korjaan intohimoisempi, konna syrjäisessä yrttitarhassaan.

Spectren valmistuttua Craig ilmoitti ennemmin viiltävänsä ranteensa auki kuin tekevänsä enää yhtäkään Bond-elokuvaa. Tuottajat onneksi tajusivat antaa näyttelijälle tarvittavan tauon harkita päätöstään ja arvatenkin mukavan massiivisen palkkasekin. 007 No Time to Die ei ole missään nimessä täydellinen elokuva, mutta se on aivan perhanan upea ja kaunis Bond-elokuva, jossa 53-vuotias Craig saa jättää jäähyväiset omilla ehdoillaan, ilman pelkoa jälkimaailman irvailusta.

Koskettavan koodan varjo lankeaa kauas, sillä vaitonaisin nyökkäyksin ja tutkivin sinisilmin Craig uudelleenmääritteli vanhan liiton maskuliinisuutta edustaneen kulttuurihahmon 2000-luvulle. Kuka olisi uskonut hömelölle Moorelle naureskellessaan, että Bond-elokuva taipuisi ytimeltään traagiseksi rakkaustarinaksi, jossa perimämme vahingoittaa lähimmäisiämme. Fleming kenties kuvitteli eristyneen salaisen agentin asettuvan lopulta aloilleen ja saavan perheen, edes lyhyen hetken tavallisessa maailmassa.

Vaikka Craigilla ei ole loputtomasti aikaa, franchisen kohdalla kuolema saa odottaa. James Bond palaa.

Teksti: 2021 Samu Oksanen

Seuraa meitä

PINNALLA

Hytti nro 6

| 28.10.

Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.

Lue lisää »

The Last Duel

| 17.10.

Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?

Lue lisää »

007 No Time to Die

| 29.09.

Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Gagarine - Kiertoradalla

| 08.10.

Kohottava nuorisoromanttinen avaruussatu tallentaa koskettavasti entisen kommunistilähiön purkuprosessin sekä kodittomuuden trauman.

Lue lisää »

The Last Duel

| 17.10.

Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?

Lue lisää »

Hytti nro 6

| 28.10.

Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Luetuimmat – 12KK

Caleb Landry Jones ja Henry Hughes

The Outpost Lue arvio »

Gerard Butler

Greenland Lue arvio »

Russell Crowe

Rattiraivo Lue arvio »

Gugu Mbatha-Raw ja Gemma Arterton

Kesämaa Lue arvio »

Devin France

Wendy Lue arvio »

Inja Zalta, Emilia Ares ja Ronen Rubinstein

Follow Me Lue arvio »

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin

After We Collided Lue arvio »

Ellen Hollman

Army of One Lue arvio »

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo
Filmgoer.fi 1999–2021
ISSN 1798-7202