Jane Campionion kaunis kuvaus ikuisuutta kohti kurkottavasta rakkaudesta.
Herkkäotteinen ohjaaja Jane Campion kertoo runoilija John Keatsin ja pukusuunnittelija Fanny Brawnen romanssista. Intiimi ja ulkoisesta pidättyvyydestään huolimatta eroottinen draama on hienon pääparin läpimurto.
Romantiikka on erityisen vaikea tyylilaji. Harvakseltaan ohjaava Campion näytti kykynsä etenkin Pianolla jo viisitoista vuotta sitten. Tekstiilin läpi lempeästi työntyvä neula tarkkuusalueeeltaan kapeassa otoksessa avaa Yön kirkkaan tähden, jota voi myös pitää ehdottomana onnistumisena. Otos on avain koko elokuvalle, se kuvaa miten maailman aallot lyövät rantaan rakastuneen mielen tahdissa.
Perheelleen muotivaatteilla tienestejä ansaitsevan Fanny Brawnen (Abbie Cornish) ja köyhän runoilijan John Keatsin (Ben Whinshaw) välissä on kaksi asiaa: ero korkeakulttuurisessa sivistyksessä ja Keatsin varattomuus. Perinteisistä asetelmista huolimatta kerronta ei tunnu kangistuvan pukudraaman kaavoihin, niin vahvasti siinä keskitytään päähenkilöihin, runoihin ja rakkauden olemukseen.
Elokuva on myös taiteilijakuvaus, vaikka ensisijainen näkökulma kuuluukin Fanny Brawnelle, jo senkin vuoksi että Keatsin kuolema on alusta asti odotettavissa. Keatsista piirretään kuva romantikkona, joka eli niinkuin kirjoitti, uskoen vakaasti rakkauden jumalallisuuteen. Jumalallisuuteen juuri ainoana kuviteltavissa olevana vastavoimana välttämättömälle kuolemalle, romantiikan toiselle aina läsnäolevalle voimalle.
Taiteilijakuvausten keskeisiin kysymyksiin kuuluu taiteenlajien välisen siirtymän elokuvallinen toteutus. Kauneinta on, kun tässä tapauksessa runouden välittämä kuva ihmisenä olosta voidaan välittää elokuvan keinoin kuvissa, musiikissa, leikkauksessa. Greig Fraserin viipyilevät kuvat ovat intiimejä, vaatteiden ja luonnon väreillä on tärkeä rooli tunnetilojen vahvistamisessa.
Campion onnistuu herättämään elokuvan maailman eloon partikulaarisena ja täydellisen merkityksellisenä. Keatsin poeettinen maailmankuva todellistuu yksityiskohdissa ja ympäröivässä todellisuudessa. Elokuva pyrkii Keatsin tavoin kohti sitä rakkauden transendentaalista ominaisuutta, johon 1800-luvun oikeat romantikot uskoivat ehdoitta. Se, miten koputukset rakastavia erottavan seinän läpi ovat koskettavampia kuin banaalin romanttisen komedian sänkykohtaukset, kertoo taiteellisen näkemyksen syvyydestä.
Runoilijakuvauksessa sitaateilta ei vältytä. Niitä on liikaa, kun otokset ovat jo itsessään niin elinvoimaisia. Muuten dialogi on hienovaraista ja nautinnollista. Pääosissa Abbie Cornish ja Ben Whinshaw tekevät tavattoman hienoa työtä. Rakastuneet voivat sulkeutumalla maailmasta herättää ärtymystä, mutta Fanny Brawnen ja John Keatsin näennäinen itsekeskeisyys tuntuu täydellisen itseriittoiselta. Kun yksi elokuvan pragmaatikoista toteaa, että tuhoon tuomitustakin kiintymyksestä on harmittavan vaikeaa päästä eroon, se kuulostaa ymmärtämättömän moukan puheelta.
Teksti: © 2010 Aleksi Salonen
Blu-ray-teksti: © 2010 Heta Kämäräinen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA