When You're Strange

Ohjaus Tom DiCillo
Näyttelijät Jim Morrison, Ray Manzarek, Robbie Krieger, John Densmore, Johnny Depp
Maa Yhdysvallat
Pituus 85 min
Ikäraja 11 vuotta
Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

Hanki omaksi

• Kuva 5
• Ääni 5
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p2-5">2</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

Blu-ray

When you’re strange
Faces come out of the rain
When you’re strange
No one remembers your name

Lyriikoihin kiteytyy paljon oleellista Jim Morrisonista ja The Doorsista. Tunne siitä, ettei istu valtakulttuurin normeihin, saa runollisen ilmaisumuotonsa viinan ja LSD-happoilun pyhästä liitosta. Aikansa nuorison omakuva kahdella tapaa: sanoissa lauletaan siitä vieraantuneisuudesta joka johti nuorisoliikkeiden syntyyn hippiajan Yhdysvalloissa, ja toisaalta ollaan hallusinogeenien myötä kirjaimellisesti pihalla kaikesta.

Kahdeksan vuoden ajan operoinut The Doors on elimellinen osa amerikkalaisen populaarimusiikin kaanonia. Tuotannossaan raskassoutuista bluesia rockiin ja psykedeliaan yhdistellyt pumppu kulminoitui laulaja Jim Morrisoniin, jonka poismeno vain 27-vuotiaana jätti tuolloiseen musiikkiskeneen valtavan loven. Alle vuotta aiemmin maailma oli jo menettänyt Hendrixin ja Joplinin.

Tom DiCillon kokoama When You’re Strange kronikoi The Doorsin vaiheet sen alkuvuosista Morrisonin kuolemaan. Muoto on perinteisen rock-historiikin, puhuvat päät vain puuttuvat. Kertojana toimii Johnny Depp, kuvamateriaalina paljon ennennäkemätöntä arkistokuvaa yhtyeen konserteista, takahuoneista ja studiosta.

Dokumentti etenee kohteensa ehdoilla, keskeiset huippukohdat ovat yhtyeen faneille tutut. Morrisonin ujo alku, artistiminän löytäminen ja siitä ponnahtanut luova hulluus eskaloituivat alkoholismiin ja huumekierteeseen. Energiset performanssit taantuivat humalaisen mökellyksen ja happosekoilun kakofoniaksi. Laulaja saatettiin lavalta poliisin toimin enemmän kuin kerran, pohjakosketuksena syytteet itsensäpaljastamisesta ja “suuseksin simuloinnista”. Farssia seurasi yhtyeen ensimmäisen kotimaan kiertueen keskeyttäminen ja pitkäksi venynyt oikeusprosessi.

Värikkään bänditarinan taustalla pyörivät paljon isommat asiat. Historiallinen konteksti kulkee tarinan vierellä hyvänä muistutuksena siitä, mikä 1960-luvun lopun nuoria kiinnosti. Ajan tulenarkaan poliittiseen ilmapiiriin ei kuitenkaan syvennytä yltiöpäittäin: DiCillo tekee fiksusti antaessaan kuvien puhua puolestaan.

Ja niinhän ne tekevät. Arkistojen pohjalta on kaivettu timanttista ajankuvaa paikkaansa hakevista hippinuorista ja toisen puolen konservatiiveista, täydellisenä taustanauhana The Doorsin sävellykset – mukana toki myös Ilmestyskirja. Nytin ensikuvat. Parasta materiaalissa on kuitenkin se osa, joka käsittelee itse yhtyettä. Kameralle on taltioitunut aivan mainioita keskusteluita, performansseja ja takahuoneen rymyämistä.

Fokus asettuu DiCillon elokuvassa luonnollisesti Morrisoniin. Ray Manzarekin (koskettimet), Robbie Kriegerin (kitara) ja John Densmoren (rummut) roolit jäävät tähden mielivaltaisen presenssin selväjärkiseksi kaikupohjaksi. Kuten keikallakin: kun Morrison vajosi hetkittäin toisiin maailmoihin, yhtye piti esityksen kasassa.

Morrison jäi tietenkin lopulta oman tähtikuvansa vangiksi. Mies yritti irtautua kuvioista useaan otteeseen, mutta jokin veti aina takaisin. Tarina on tuttu, suosion hiidenkirnu pohjaton. Päihteet lääkitsevät pahaa oloa ja kierre jatkuu. Morrison jäi kyydistä kuuluisassa 27 vuoden iässä.

Elokuva päättyy, kun liekki sammuu – yhtyeen vaikutuksista myöhempään rock-musiikkiin ei puhuta, saatika The Doorsin viimeaikaisista reunioneista. Ratkaisu on perusteltu, nyt liikutaan Morrisonin ehdoilla. Tom DiCillon valtava urakka näkyy, lopputulos on särmikäs ja viihdyttävä historiikki rock-musiikin jättiläisestä.

Analyyttisempi ote ja kohteen syvempi kairaus jäävät toteutumatta – onhan kohde liukas kuin saippuapala. Sisällön tuttuudesta huolimatta ainakin fanit nauttinevat täysin siemauksin mahdollisuudesta todistaa yhtyeen nousu (ja tuho) vielä kerran, tuoreen kuvamateriaalin siivittämänä. Tyylikkään kerronnan ja notkean kuvakielen myötä bändiin vihkiytymätönkin jaksaa seurata.

Blu-ray: Pan Visionin julkaiseman Blu-rayn laajakuvakuva (HD 1080p 1.78:1-kuvasuhteella) on tarkka ja tasapainoinen, kaikki rakeisuus on kuvamateriaalista peräisin. Ääniraidat (DTS-HD Master Audio 5.1 / DD 5.1) soivat todella komeasti.

Ekstrojen vähäisyys on valitettavaa. Lisämateriaalina nähdään ainoastaan yhdeksän minuutin verran Morrisonin sukulaisten haastatteluita sekä traileri.

Teksti: © 2010 Anton Vanha-Majamaa