What Just Happened

Ohjaus Barry Levinson
Näyttelijät Robert De Niro, Sean Penn, Catherine Keener, Bruce Willis, John Turturro, Robin Wright Penn, Stanley Tucci, Kristen Stewart, Michael Wincott
Maa Yhdysvallat
Pituus 107 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2008 2929 Productions, Art Linson Productions, Tribeca Productions

Etsi CDONista

• Kuva 4
• Ääni 4
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p1-5">1</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Barry Levinson on ohjannut höyhenenkevyen Hollywoodin sisäpiirielokuvan, jossa Robert De Niro tuottajaguruna yrittää pallotella ihmissuhteitaan, elokuvaprojekteja ja kriisiä Bruce Willisin parran ympärillä. Ollaan siis kaksinkerroin rinnakkaistodellisuudessa. De Niron tähtikuva toimii kantavana voimana ja on onni että tällä kertaa taiteelliseen limboon joskus 90-luvulla ajautunut näyttelijä on hyvässä vireessä. Vaikka rooli vaatii lähinnä nuoremman miehen viriiliyttä, hyvin ajoitettuja vuorosanoja ja yleistä viileyttä, on De Niron työskentelyssä elävyyttä ja henkeä joita ilman tämäntyyppinen teos olisi pulassa. Ensemble-elokuvan roolitöistä syntyy mukavasti omalaatuinen vaikutelma; Sean Penn omana itsenään tai Michael Wincott huumeriippuvaisena auteur-ohjaajana ajautuvat kuvaan kuin huomaamatta. What Just Happened onnistuukin humoristisessa kuvauksessaan Hollywoodista mikrokosmoksena, joka leijuu pilvissä, kovin irrallaan muusta maailmasta.

Käsikirjoitus, joka ilmoituksen mukaan perustuu tuottaja Art Linsonin muistelmiin on täydellinen Hollywood-tuote, häpeilemättömän itsekeskeinen, kepeän leikkisä satiiri viihdeteollisuudesta, mutta tietysti ystävällisen hampaaton. Levinson ja De Niro olivat viimeksi yhdessä samanhenkisessä elokuvassa Wag The Dog (1997), ja tunnelma on kuin jälkilämmittelyssä, niin hyvässä kuin pahassa. What Just Happened ei alun alkaen yritä kovin paljoa, juonen tapahtumissa seurataan tuottajan kahta viikkoa ennen ensi-iltaa ja ongelmat alkavat siitä kun tinkimätön ohjaaja (Wincott) haluaa elokuvansa loppuvan päähenkilön koiran ampumiseen (vanha Hollywoodin sananlasku: ”Älä koskaan ammu koiraa”).

Jää De Niron hahmon ongelmaksi tuottajana toimia välimiehenä, tyynnyttää tuotantoyhtiön edustaja (Catherine Keener), emotionaalisesti epävakaa ohjaaja ja Sean Penn, joka haluaa elokuviinsa särmää. Penn on itsenään hauskasti hieman oman kapinallishahmonsa sokaisema ja ulalla. Eräitä teollisuuden karheaäänisimpiä konnia näytellyt Wincott saa myös hymyilemään ailahtelevana auteurina, jonka habitus on kuin Keith Richardsilla. Lisää mutkia tiehen tuottaa tuottajan suhde ex-vaimoon (Robin Wright Penn) joka vaihtelee kuuman ja kylmän välillä, tytär (Kristen Stewart) joka on seurustellut itsemurhan tehneen elokuva-agentin kanssa ja raivopäinen Bruce Willis joka ei suostu ajamaan partaansa toimintarooliaan varten.

Elokuvan vaatimaton draamallisuus on hieman kuin takkatuli, sitä on miellyttävää seurata vaikka tietääkin jo etukäteen ettei yllätyksiä ole luvassa. Pienenpienet perhedraamat, tähtitehtaan omituisten egojen yhteentörmäykset – myös mm. vatsaongelmista kärsivä nikotteleva ja tuskanhuutoinen John Turturro – ja jatkuvat puhelinneuvottelut nivoutuvat, sanotaan se nyt tämän kerran: viihdyttävän harmittomaksi kokonaisuudeksi. Ääniraidalla kuullaan muun muassa hyvin valittuja lainoja. Ne on uitettu tarinaan ovelasti laittamalla De Niron tuottaja kuuntelemaan ensi-iltaelokuvansa musiikkia autostereoilla.

De Nirossa näyttää olevan vielä 65-vuotiaanakin kantavaksi miespääosaksi. Tuottaja Ben on sametinpehmeä, tässä on mies joka ei koskaan tule yllätetyksi, jonka puhe ei koskaan takkuile eikä hymy hyydy. Mutta samalla hahmossa on se hitunen syvyyttä, jonka vuoksi teos ei vaivu muoviseen epätodellisuuteen. Ehkä on kertovaa, että elokuvan tunnetason kehityksen kannalta merkittävimmässä kohtauksessa De Niron hahmo käy Cannesista puhelinkeskustelua Kaliforniassa olevan ex-vaimonsa kanssa ja myöntää kaksi vuotta avioeron jälkeen, että entinen lempituoli kuuluu nyt tälle. Ja tietysti, päättää puhelun valkoiseen valheeseen.

Levinson tavoittaa kyllä tarkkuudella kuvaamansa kohteen hengen, mutta kuinka hyvä on maailman paras takkavideo?

DVD: Sandrew Metronomen julkaisussa mukana on vain elokuvan traileri, DVD-valikko on kylläkin tavallista tyylikkäämpi. 5.1 DTS/Dobly Digital -ääni ja 2.40:1 laajakuva ovat tavallista hyvää DVD-laatua.

Teksti: © 2009 Aleksi Salonen