Valhalla Rising

Ohjaus Nicolas Winding Refn
Näyttelijät Mads Mikkelsen, Maarten Stevenson, Jamie Sives, Andrew Flanagan, Douglas Russell
Maa Tanska / Iso-Britannia
Pituus 93 min
Ikäraja 15 vuotta
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2009 BBC Films, La Belle Allee Productions, NWR Film Productions, Nimbus Film Productions, One Eye Production, Savalas Audio Post-Production ja Nordisk Film.

Hanki omaksi

• Kuva 4
• Ääni 4
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p2-5">2</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

Blu-ray

1.
Tanskalaisen elokuvaohjaaja Nicolas Winding Refnin (s. 1970) debyytti oli samalla hänen läpimurtotyönsä: hitiksi noussut Pusher (1996) on katu-uskottavuutta hakeva tarina huumediilerin kujajuoksusta ja arjesta, josta glamour on riisuttu. Omien sanojensa mukaan Refn ei halunnut tehdä rikoselokuvaa vaan draamaa rikollisilla.

Lähestulkoon samoilla näyttelijöillä kuvattu Bleeder (1999) käsittelee taas enemmän ihmissielun parantumatonta yksinäisyyttä ja filmihulluutta, mutta saatiinhan mukaan myös väkivallan kierre. Hypeä lisäsi se, että elokuvassa sekoavan Kim Bodnian — ”Tanskan Robert De Niron” — kerrottiin seonneen aidosti kesken kuvausten ja päätyneen lataamoon. Lööppi osoittautui perättömäksi.

Bleederin oivallukset liittyvät jo Pushereiden maailman sääntöihin ja sen nollasummapeliin. Elokuvissa jokainen osaa käyttää asetta ja aseet ovat helposti saatavilla, toisin kuin oikeassa elämässä, ihmettelevät videovuokraamon tyypit Bleederissä, tanskalaiset clerksit. Pushereissa aseen hankkiminen on prosessi itsessään, jota edeltää puolivalmis asennoituminen siihen, että mutkaa tullaan käyttämään. Kynnys on korkea, koska väkivaltaa seuraa tilanteen vakauttava kosto.

Refnin ensimmäinen ulkomaalainen tuotanto oli Fear X (2003), köyhän miehen Mementoksi (2000) haukuttu psykologinen trilleri, jonka tekeminen oli ongelmallinen taival. Rahat loppuivat, kuvauspaikkojen suhteen piti tehdä kompromisseja ja itse elokuva floppasi. Taloudellinen katastrofi pakotti projektiin sijoittaneen Refnin palaamaan Pusherin pariin: jatko-osat Pusher 2 (2004) ja Pusher 3 (2005) syntyivät hektisen työrupeaman aikana. Elämä muuttui elokuvaksi, kun laskujen maksamiseksi Refn painoi eteenpäin kuin käsikirjoittamansa stressaantuneet konnat. Päätös on sarjan helvetillisin jakso, mutta keskiosa on sekä trilogian että ohjaajansa paras.

Vuonna 2007 ilmestynyt tv-elokuva Marple: Nemesis on osa pidempää neiti Marplen tarinoiden remake-sarjaa, kaikin puolin unohdettava tapaus ns. oikean elokuvan kriteereillä mitattuna. Refnin kädenjälki näkyy oikeastaan vain pitkissä käsivaralla ja steadicamilla kuvatuissa kamera-ajoissa. Toisaalta kyse on Agatha Christien klassisen hahmon ja salapoliisikertomuksen adaptaatiosta, mikä asetti rajoituksia.

Bronson (2009) oli paluu alamaailmaan: ”Englannin kuuluisimman vangin” muotokuva, proletariaatti- ja instituutioelokuva sekä eräänlainen synteesi klassikoita Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja Kellopeliappelsiini (1971). Kuten Fear X, myös tämä tyylillinen sekasotku jää puolitiehen. Teosta kannattelee pääosanesittäjä Tom Hardyn raivo sekä eklektinen ääniraita, joka kurkottaa vähän joka suuntaan.

2.
Refn myi Valhalla Risingin (2009) tuottajille kertomalla sen olevan keskiajalle sijoittuva Pusher. Gangstereiden sijaan kovina jätkinä nähdään viikinkejä ja kristinuskon kovakouraisia lähetystyöntekijöitä. Pääosassa on kahdessa aiemmassa Pusherissa ja Bleederissa esiintynyt Mads Mikkelsen, Tanskan kuuluisimpia näyttelijöitä, joka on luonut uraa myös maailmalla (Casino Royale, 2006).

Mikkelsen on mykkä Yksisilmä, hirvittävä viikinkigladiaattori, joka pistää orjuuttajansa kappaleiksi ja päätyy vääräuskoisia nirhaavien kristittyjen matkaan. He ovat lähdössä ristiretkelle Jerusalemiin, mutta eksyvät Pohjois-Amerikan vielä kartoittamattomalle seudulle. Viikingithän ”löysivät” Amerikan ja kristinusko oli eräs imperialismin dynamoista, joten myyttis-historiallista resonanssia on.

Tyylillisiä ja temaattisia viitteitä löytyy Refnin aiempiin töihin. Yksisilmäisen rinnalla matkaava pikkupoika tuo mieleen Pusher 2:n asetelman, jossa niin ikään Mikkelsenin esittämästä kovanaamasta tulee isähahmo. Erään orjuuttajan sisuskalujen kaivaminen on kuin Pusher 3:n kulminaatiopiste. Hahmojen otto takaa yläviistosta on tuttu kuvallinen kompositio. Bronsonin hahmoa puhtaimmillaan on Yksisilmä Herkuleksen veroisena voimamiehenä, jolle brutaalista väkivallasta on tullut äidinkieli.

Idea- ja juoniaihio ovat kuin Werner Herzogin klassikosta Aguirre – Jumalan viha (1972). Espanjalaiset konkistadorit ovat nyt kristittyjä viikinkejä ja Etelä-Amerikan kultakaupungin sijaan haussa on Jerusalemin pyhä maa, mutta vastassa ovat edelleen intiaanit. Kaukaisempi teeman perustanlaskija on Joseph Conradin tiheä pienoisromaani Pimeyden sydän (alk. 1902), jota sekä Aguirre että Coppolan Vietnam-elokuva Ilmestyskirja. Nyt (1979) lainaavat.

Kuten Aguirressa, myös tässä helvetti on sekä päällekäyvät alkuasukkaat että jengi, jonka tiimihengen haihtuminen johtaa reviirikamppailuihin. Alkuasukkaiden sinkoamat nuolet lentävät tyhjyydestä kuin Aguirren lautalle ja Yksisilmäisen päälle käyvät miehet menettävät järjestään henkensä. Hajoaminen tapahtuu siis sekä sisältä että ulkoa.

Lopussa pidetään tuttu palopuhe: suuruudenhullu unelma tuhatvuotisen valtakunnan pystyttämisestä alkuasukkaiden maille. Herzogilla tosin oli absoluuttinen silmä kääntää tämä jo valmiiksi absurdi tilanne entistä absurdimmaksi. Klaus Kinskin esittämä sekopää, rapumaisesti liikkuva Aguirre kertoo luovansa hallitsijaperheen tyttäreensä yhtymällä ja jahtaa samalla pieniä apinoita, jotka ovat vallanneet hänen lauttansa.

Valhalla Risingin ristiretkeläiset ovat pohjimmiltaan maallista mammonaa etsiviä huligaaneja: kun kultaa ei löydy, usko joutaakin historian romukoppaan. Alkuvoimaisia myyttejä ja vastakohtapareja kasataan toinen toisensa perään: Yksisilmä on mies mutta peto, orja mutta vapaa, vapaa mutta ennalta määrättyä polkua kulkeva. Sivistyksen pohja valetaan miekalla, mutta luonto ympäröi ja dominoi ihmistä, joka elokuvan kuvissa on häviävän pieni. Uskonto valaisisi, mutta ensiksi on voitettava primitiiviset kansat.

Psykologiset anakronismit on yritetty kitkeä alleviivaamalla sitä, että maailma nähdään kovasti yliluonnollisessa valossa. Jumalan kaitselmus on kaiken takana, kaikki lukeutuu hänen suunnitelmaansa. Kun unenomainen laivamatka ”Jerusalemiin” pysähtyy päiviksi rasvatyyniin, nähdään se langetettuna kirouksena ja kirouksen alkulähteenä joko Yksisilmä tai häntä seuraava poika.

Hahmot lausuvat dialogia kuin narkoosissa, katkonaisesti ja itseään toistaen: Jumala joka toisen virkkeen liitossanana. Tavallaan se niveltyy elokuvan tavoittelemaan kristillismystiseen mutta myös panteistiseen ilmapiiriin. Koko elokuva on yhtä pitkää meditointia: hidastukset, suoranaiset kuvalliset jähmetykset, siluetit, katseet, symboliset eleet, vesi elementtinä, kaikkea ympäröivä sumu, kalliot, luontokuvat kuin Tarkovskilta. Menettely vaikuttaa kuitenkin hidastelutaktiikalta, jolla teos saadaan vieritettyä 90 minuutin kriittisen rajan yli. Pitkästyttävä se ei kuitenkaan ole, ellei katsojan estetiikantaju ole olematon, sillä väkivallan ja luonnon kuvaus on masturbatorista taide-elokuvaa parhaimmillaan.

Kulttuurien yhteentörmäyksestä, jossa alkuasukkaat kohtaavat ”kristinuskon” imperialistisen kärjen, on irrotettu muutama hieno oivallus. Pienet eleet paisuvat apokalyptiseksi visioksi. Vaikutelman luo uskonnon merkityksen toisto: alati resitoivalle ristiretkeläisten johtajalle alkuasukas on lähtökohtaisesti vieraan vallan sotilas. Sotatila on jatkuva ja kaikkialla, sisäinen. Työnsarkaa riittää, sillä maailma on täynnä miekalla ja ristillä käännytettäviä pakanoita. Jos Jumalan ruoska Attilan jokainen askel tuhosi tallotun maan elinkelvottomaksi, nyt jokainen askel kasvattaa sotatantereen pinta-alaa.

Valhalla Rising on kiistämättä upeannäköinen, mutta kovin teennäinen. Se on hyvin tärkeilevä ja ottaa itsensä haudanvakavasti, sen pariin pitäisi kumartua ja se pitäisi nähdä hengellisenä teoksena kuin alttaritaulu, vaikka iso osa symboliikasta tuntuu itsetarkoitukselliselta ja tyhjältä. Mättöjen ohella avantgardistisimmat hetket ovat sen parhaimmistoa: Yksisilmäisen värjätyt ennustusnäyt, epäluonnollinen meri. Niissä on samankaltaista voimaa kuin Kubrickin klassikon 2001 : Avaruusseikkailu (1968) loppuvyörytyksessä. Elokuva ”matkasta tuntemattomaan” sekin.

Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen

Blu-ray: Scanboxin toimittama Blu-ray on teknisesti moitteeton. 2.35:1 anamorfinen laajakuva on todella tarkka ja DTS-HD Master Audio ääniraita sävyisä.

Ohjaajan kommenttiraidan ja trailerien lisäksi ekstroista löytyy noin pari kymmentä minuuttia pitkä making off -dokumentti. Kepeä ja osittain kieli poskessa tehty dokumentti on hauska antiteesi totiselle elokuvalle.

Blu-ray-teksti: © 2010 Rauli Karjalainen